Burundi

Siirtomaatausta

85 prosenttia Burundin väestöstä kuuluu etniseen ryhmään nimeltään hutut, kun taas 14 prosenttia tutseihin. 1900-luvun alussa Belgialaiset siirtomaaherrat suosivat tutseja, ja asettivat täten eri kansanryhmät toisiaan vastaan vahvistaakseen omaa asemaansa. Kun maa sai vapautensa vuonna 1962, tutsit kontrolloivat armeijaa ja ottivat täten vallan. Hutut eivät kuitenkaan halunneet jäädä ilman vaikutusvaltaa kotimaassaan. He järjestäytyivät erilaisiin vastarintaryhmiin, joista tärkeimmät olivat CNDD-FDD ja PALIPEHUTU. Nämä kaksi ryhmää olivat sen jälkeen voimakkaissa taisteluissa armeijan kanssa, muun muassa vuosina 1972 ja 1988. Maan siviiliväestö kärsi konfliktista suuresti.

Ensimmäiset vaalit ja jatkuva sisällissota

Väkivalta lisääntyi 1990-luvulla, ja sitä vauhditti Burundin ensimmäisten demokraattisten vaalien järjestäminen vuonna 1993. Hutu-poliitikko Melchior Ndadayasta tuli tuolloin maan ensimmäinen kansan valitsema presidentti. Vain muutamia kuukausia valintansa jälkeen hän ja useat muut korkeassa asemassa olevat poliitikot joutuivat tutsien johtaman armeijan murhaamiksi, ja tutsit ottivat poliittisen vallan uudelleen käsiinsä. Tämä tapahtuma käynnisti useita verisiä hyökkäyksiä sekä hutuja että tutseja vastaan, joissa kuoli arviolta yli 200 000 ihmistä. Sekä armeija että hutu-ryhmittymät syyllistyivät suuriin hutu- ja tutsi-siviilien massamurhiin.

Väkivallan käytön leviäminen niin laajalle johtuu Keski-Afrikan yleisestä tilanteesta näinä vuosina (katso Angola ja Kongon demokraattinen tasavalta). Burundin sota oli aluksi maan sisäinen asia, mutta tilanne muuttui 1990-luvun keskivaiheilla kun Burundin sotaan tuli mukaan useita muita osapuolia. Burundin hallitus liittoutui tutsi-johtoisen Ruandan hallituksen kanssa. Molemmat hallitukset taistelivat yhdessä kapinallisryhmiä (etupäässä hutuja) vastaan molemmissa maissa. Lisäksi Burundi teki yhteistyötä tutsi-johtoisen kapinallisliike RCD:n kanssa Kongon demokraattisessa tasavallassa sekä Ugandan armeijan kanssa. Hutu-kapinalliset liittoutuivat samalla tavoalla muiden maiden kapinallisryhmien kanssa. Näiden kaikkien liittojen ja rintamien ristitulessa paikallisväestö yritti selviytyä hengissä parhaansa mukaan.

Nykyaika

Kansainvälisen painostuksen seurauksena tutsi-hallitus ja hutu-kapinalliset allekirjoittivat niin kutsutun Arusha-sopimuksen vuonna 2000. Tutsi Pierre Buyoya nimettiin presidentiksi siirtymäkauden hallitukseen muun muassa YK:n tuella. Sopimuksen mukaisesti johtoasema siirrettiin vuonna 2003 hutu–kansaan kuuluvalle Domitien Ndayizeye:lle. Vuonna 2005 pidettiin onnistuneet presidentinvaalit, jossa aiempi kapinallisjohtaja Pierre Nkurunziza vei voiton. Tällä hetkellä maan tilanne on suhteellisen vakaa, vaikka joissakin osin maata esiintyy yhteenottoja. Useita paikallisia vaaleja pidettiin vuoden 2005 aikana, ja maan poliittinen kehitys herättää optimismia. Maan viimeinen aktiivinen sissijärjestö on FLN, joka on jatkanut iskuja maan hallitusta ja väestöä kohtaan. Pakolaisleirejä puretaan, ja maahan on palannut yli 450 000 ihmistä. Pitkään jatkuneista konflikteista johtuen maan talous on riekaleina. Pakolaisten palaaminen maahan on sytyttänyt maan omistajuuteen liittyviä kahakoita.