Kongon demokraattinen tasavalta

Siirtomaa-aika

Kongon demokraattinen tasavalta (tästä lähtien DR-Kongo) oli vuoteen 1908 asti siirtomaaksi alistettuna Belgian kuninkaan Leopold II:n henkilökohtaista omaisuutta. Vuonna 1908 Belgian valtio otti sen haltuunsa  ja hallitsi maata sen itsenäistymisvuoteen 1960 asti. Belgian valtio ja etenkin kuningas Leopoldin oma siirtomaayhtiö olivat eräitä maailman väkivaltaisimmista siirtomaavaltiaista. Kun belgialaiset vetäytyivät alueelta, he jättivät jälkeensä riistetyn maan, jossa oli laajoja sisäisiä konflikteja ja heikko infrastruktuuri.

Kylmän sodan kasvukipuja; diktatuuria ja korruptiota USA:n tuella

Maan ensimmäiseksi pääministeriksi valittu vasemmistolainen Patrice Lumumba murhattiin pian DR-Kongon itsenäistymisen jälkeen vuonna 1961. Tämä tapahtui keskellä kylmää sotaa, ja sekä Yhdysvallat että Belgia olivat sekaantuneet asiaan. Armeijan komentaja Joseph-Désiré Mobutu kaappasi vallan vuonna 1965 ja oli tämän jälkeen voimakas hallitsija 32 vuoden ajan. Osana hänen afrikkalaistamispolitiikkaansa mukaan maa nimettiin Zaireksi, isojen kaupunkien nimet muutettiin afrikkalaisiksi ja hän itse vaihtoi nimensä Mobutu Sese Sekoksi. Mobutun hallinto syyllistyi lahjontaan ja harjoitti väkivaltaa ja ryöstöä, mikä johti tyytymättömyyteen ja jatkuviin kahakoihin maan eri osissa. Mobutun onnistui kuitenkin pysyttäytyä vallassa muun muassa Yhdysvalloilta saamansa taloudellisen ja sotilaallisen tuen avulla. Yhdysvallat piti Mobutua tärkeänä liittolaisenaan Angolan sisällissodassa, joka siihen aikaan oli yksi kylmän sodan taistelukentistä. Angolan vasemmistolainen hallitus taisteli Neuvostoliiton ja Kuuban tuella Yhdysvaltojen tukemaa kapinallisryhmää UNITA:a vastaan. Kiitoksena Yhdysvaltojen sotilaallisesta ja taloudellisesta avusta Kongolle, Mobutu salli UNITA:n perustaa tukikohtiaan Zairen alueelle.

Mobutu kaatuu

Kylmän sodan jälkeen Zaire ei kiinnostanut enää Yhdysvaltoja. Vuonna 1997 naapurimaa Ruanda hyökkäsi maahan tukahdattaakseen erityisesti maan itäisessä osassa olevat Hutu-militantit. Tämän hyökkäyksen jälkiseurauksena Mobutu-vastaiset kapinalliset valloittivat pääkaupunki Kinshasan, valitsivat presidentikseen Laurent Kabilan ja nimittivät maan jälleen Kongon demokraattiseksi tasavallaksi. Laurent Kabila sai voimakkaasti tukea Ruandan tutsihallitukselta ja Ugandalta.

AFDL:n johtaja Laurent Kabila osoittautui yhtä huonoksi vallan jakajaksi kuin edeltäjänsäkin, ja rikkoi nopeasti välinsä entisten ADFL:n liittolaistensa kanssa. Kabila menetti Ugandan ja Ruandan tuen. Taistelut alkoivat uudelleen elokuussa 1998. Myös tällä kertaa kapina alkoi itäisessä DR-Kongossa, ja sillä oli monia yhtäläisyyksiä Kabilan itsensä vuosina 1996-97 johtaman kapinan kanssa, joka nyt kohdistui häntä itseään vastaan. Uganda ja Ruanda olivat jälleen kerran keskeisessä roolissa, mutta tällä kertaa myös useat muut afrikkalaiset maat sekaantuivat konfliktiin ja taistelut levisivät nopeasti DR-Kongon eri osiin. Vuonna 1998 maan sisällissota laajeni Afrikan ensimmäiseksi monikansalliseksi sotilaalliseksi konfliktiksi, ja sodasta tuli vaikein, joka DR-Kongossa oli koskaan ollut aiemmin.

Afrikan "ensimmäinen maailmansota"

DR-Kongon sotaan osallistuivat muun muassa Ruanda, Burundi, Angola, Namibia, Uganda ja Zimbabwe. Tästä syystä sotaa on kutsuttu Afrikan ensimmäiseksi maailmansodaksi, ja enimmillään DR-Kongon sotaan osallistui 50 000 ulkomaista sotilasta. Sotaa on luonnehdittu yhdeksi uusimman ajan vakavimmista humanitaarisista kriiseistä. Liki neljän miljoonan ihmisen arvioidaan kuolleen, ei niinkään sotatoimien, vaan useimmiten sairauksien ja nälän murtamina. Ulkomaiset maat ovat pääasiallisesti perustelleet sotaan osallistumistaan omalla turvallisuudellaan. Angola halusi tuhota UNITA:n tukikohdat DR-Kongon eteläosassa ja Namibia liittyi Angolan rinnalle, koska UNITA teki yhteistyötä namibialaisten kapinallisten kanssa. Molemmat maat taistelivat myös yhdessä Zimbabwen hallituksen joukkojen puolella. Uganda ja Ruanda päättivät vuonna 1998 taistella samaa hallintoa vastaan, jota he itse olivat aiemmin olleet nimeämässä. Ruandan hallitus perusteli tätä sillä, että Kabilan hallinto ei ollut onnistunut pysäyttämään hutu-miliisien Interhamwé-järjestöä, joka yhä hyökkäsi Ruandan siviilejä vastaan DR-Kongon tukikohdista käsin. Burundi perusteli asiaa myös sillä, että hutu-kapinalliset operoivat pakopaikastaan Kongosta käsin. Myös Uganda käytti kapinallisryhmiä tekosyynä väliintulolleen.

Syynä luonnonvarat?

Näyttää kuitenkin siltä, etteivät maiden pelkät turvallisuusintressit olleet syynä niiden sekaantumiselle DR-Kongon sotaan. Sitä vastoin DR-Kongon luonnonvarat herättivät kiinnostusta. DR-Kongossa on Afrikan suurimmat timanttivarat, ja juuri levottomalta DR-Kongon itäiseltä alueelta onkin löydetty suuria määriä koltaania, kobolttia, kultaa ja kuparia. Maan itäosassa onkin sodan varjolla harjoitettu laitonta jalokivien ja mineraalien hyödyntämistä.  Haagin tuomioistuin asettui tukemaan DR-Kongoa  sen Ugandaa  vuonna 2005 vastaan nostamassa syytteessä: Uganda tuomittiin maksamaan korvauksia laittomasta itäisen DR-Kongon alueella  sotavuosien aikana harjoittamastaan kaivostoiminnasta.  Tämän lisäksi YK on vuosien 2001 ja 2003 raporteissaan todennut angolalaisten, ruandalaisten ja zimbabwelaisten yhtiöiden harjoittaneen laitonta mineeraalien hyödyntämistä. Juuri nämä maat ovat ottaneet eniten osaa sotatoimiin.

DR-Kongo ja hutera rauha

DR-Kongon rauhansopimuksen aikaansaamiseksi tehtiin monia tuloksettomia yrityksiä ennen kuin  hallitus ja eri kapinallisryhmät allekirjoittivat niin kutsutun Lusakan sopimuksen vuonna 1999. Sopimuksessa oltiin yksimielisiä muun muassa siitä, että YK lähettäisi alueelle rauhanturvajoukkojaan, ja että eri kapinallisryhmien aseistariisunta aloitettaisiin. Kabilaa ei rauha kuitenkaan liiemmin kiinnostanut, ja 18 kuukautta kului ilman, että maan tilanne parani.

Vuonna 2001 Kabila joutui henkivartijansa murhaamaksi. Kabilan poika, Joseph Kabila, otti DR-Kongossa vallan, mutta myös  välittömästi sovittelevamman asenteen hallinnon vastustajia kohtaan. Hän teki eri puolueiden kanssa sopimuksen vallanjaosta, ja siirtymäkauden hallitus perustettiin. Tämän ansiosta ulkomaiset joukot vetäytyivät virallisesti maasta vuoden 2002 kuluessa. Toukokuussa 2003 YK:n turvallisuusneuvosto päätti lähettää maahan Ranskan johtamia kansainvälisiä joukkoja, omien rauhanturvajoukkojensa lisäksi. Kuukausi tämän jälkeen saatiin aikaan kaikkien konfliktin osapuolten hyväksymä sopimus, ja sota lopetettiin virallisesti. Maassa on kuitenkin yhä levottomuuksia, erityisesti Itä-Kongossa. Vaikka kaikki ulkomaiset sotilaat on virallisesti vedetty pois alueelta, syytetään joidenkin maiden yhä tukevan kapinallisia tässä osassa DR-Kongoa. 

Nykyhetki ja tulevaisuus

Maalla on nykyään suuria ongelmia, mutta sen kehityksen suhteen ollaan silti optimistisia. Vuonna 2005  maassa pidettiin kansanäänestys uudesta perustuslaista. Ensimmäistä kertaa vuoden 1960 tapahtuneen Belgiasta irtaantumisen jälkeen, pidettiin kesällä 2006  vapaat presidentinvaalit, jotka Joseph Kabila voitti.  Kabila sai tukea Yhdysvalloilta ja Ranskalta, mutta myös Etelä-Afrikalta ja Angolalta. Lisäksi monet ulkomaiset yritykset, jotka olivat allekirjoittaneet sopimuksia Kabilan kaudella, olivat tyytyväisä Kabilan valintaan.

Vaikka DR-Kongon sota on ohi, maassa vallitsee yhä humanitaarinen kriisi. Erityisesti maan itäistä osaa hallitsee väkivalta, kaaos ja kaivosten laiton käyttö.