Norsunluurannikko

Norsunluurannikko itsenäistyi vuonna 1960, oltuaan Ranskan siirtomaana vuodesta 1893 lähtien. Itsenäistymisen jälkeen maalla oli poliittisesti ja taloudellisesti läheiset suhteet Ranskaan, ja monet ranskalaiset jäivät keskeisiin valtionhallinnon tehtäviin ja myös monien yksityisten ranskalaisten yhtiöiden palvelukseen. Fèlix Houphouët-Boignystä, joka johti PDCI-puoluetta, tuli maan ensimmäinen pääministeri. Muut poliittiset puolueet kiellettiin.

Seuraavien 30 vuoden ajan Norsunluurannikko oli yksi Afrikan rikkaimmista maista, etupäässä kaakaon viennin ansiosta. Maa olikin maailman suurin kaakaon tuottaja. Norsunluurannikolla oli helppo saada töitä ja siirtotyöläisiä saapui alueelle sankoin joukoin. 1980-luvun loppupuolella kuitenkin kaakaon hinta romahti, mikä suisti Norsunluurannikon taloudelliseen taantumaan. Kansan tyytymättömyys kohdistui siirtolaisiin ja hallitukseen, joka katsoi olevansa pakotettu sallimaan vapaat vaalit ja monipuoluejärjestelmän.

Maan isä Houphouët-Boigny kuoli joulukuussa 1993. Kuolemaa seuranneessa poliittisessa valtataistelussa, monet puolueet hyödynsivät nationalismia lisätäkseen kannatustaan. Tämä oli jyrkkä vastakohta Houphouët-Boignyn pyrkimykselle tietoisesti välttää eri kansanryhmien asettamista toisiaan vastaan. Useat poliitikot vaativat, että vain ivoriaanit (Kultarannikon asukkaat) voisivat omistaa maata ja äänestää vaaleissa. He myös väittivät, että pohjoisen suuret muslimiryhmät eivät voineet kutsua itseään ivorianeiksi,  ja pian sekä muslimit että siirtotyöläiset menettivät omistus- ja äänestysoikeutensa. Tämän seurauksena eri etnisten ja uskonnollisten ryhmittymien välinen jännitys lisääntyi. Monet siirtotyöläiset valitsivat takaisinmuuton omaan kotimaahansa. Sama koski myös pakolaisia, etupäässä liberialaisia, jotka olivat paenneet omassa maassaan riehuvaa sisällissotaa Norsunluurannikolle. (katso Liberia)

Ranskan rooli Norsunluurannikolla on edelleen suuri: maat ovat muun muassa olleet tiukassa puolustusyhteistyössä vuodesta 1961 lähtien. Tämä on taannut Ranskalle vapauden pitää omia sotilasjoukkojaan maassa. Sisällissodan puhjettua vuonna 2002 nämä Ranskan joukot puolustivat Norsunluurannikolla eläneitä ranskalaisia. Ranska on myös osallistui aktiivisesti rauhan välittämiseen Norsunluurannikon hallituksen ja pohjoisen muslimikapinallisten välille. Hallitus allekirjoitti rauhansopimuksen vastahakoisesti maan silloisen presidentin, Laurent Gbabon johdolla vuonna 2003, syyttäen Ranskaa kapinallisten suosimisesta. Vuonna 2004 ranskalaisvastainen tunnelma vahvistui ja useat ranskalaisten omistamat rakennukset joutuivat vandalismin kohteiksi, minkä seurauksena valtaosa maan ranskalaisesta väestöstä muutti pois. Samana vuonna maahan saapuivat myös YK:n rauhanturvajoukot, jotka korvasivat Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWASin joukot rauhansopimuksen toteutumisen tarkkailijoina.

Viime vuosien aikana Gbagbo ja hänen puoluetoverinsa ovat tietoisesti hyödyntäneet ranskalaisvastaista ilmapiiriä pysyäkseen vallassa ja vesittääkseen rauhanneuvotteluja. Tästä on aiheutunut hankaluuksia myös YK:lle, jota Norsunluurannikolla pahansuopaisesti väitetään Ranskan liittolaiseksi. Sen jälkeen kun kansainväliset rauhanneuvottelijat tammikuussa 2006 pyysivät parlamentin hajottamista, vetäytyi Gbagbo puolueensa ( FPI ) kanssa neuvotteluista, kutsuen rauhanneuvotteluja uussiirtolaistamisprosessiksi, kieltäytyen tekemästä yhteistyötä YK:n kanssa. Gbagbon sotilaalliset kannattajat ovat tuhonneet useita YK-rakennuksia, ja kaikki YK:n järjestöt on pakotettu siirtymään pois maan läntisistä osista. Maassa aloitettiin myös hidas aseidenriisuntaprosessi vuonna 2007.

Rauhoittumaan päässyt tilanne kärjistyi kuitenkin uudelleen syksyllä 2010, kun pohjoisen muslimialueita edustanut Alassane Ouattara voitti presidentinvaalit. Gbagbon hallitus kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä YK:n vaalitarkkailijoiden voittajaksi ilmoittamaa epä-ivoriaaniksi syytettyä Ouattaraa presidentiksi ja Gbagbo linnoittautui presidentinpalatsiin. Maa ajautui väkivaltaiseen konfliktiin Ouattaran kannattajien matkatessa pohjoisesta kohti Kultarannikkoa ja presidentinpalatsia, tappaen Gbagbon kannattajia matkallaan, Gbagbon joukkojen hyökätessä puolestaan aseellisesti Ouattaraa puolustaneita YK- ja Ranskan joukkoja vastaan.

Huhtikuussa 2011 YK:n pääsihteeri Ban ki-moon ilmaisi huolensa Norsunluurannikon humanitaarisesta tilanteesta ja ihmisoikeusloukkauksista siviilejä vastaan. Useat YK:n toimijat vaativat taistelujen lopettamista humanitaarisen avun saamiseksi sitä tarvitseville. Keväällä 2011 noin miljoona ihmistä oli joutunut jättämään kotinsa paetakseen joko naapurimaihin tai muualle Norsunluurannikon sisällä.

Huhtikuussa 2011 Gbagbo pidätettiin Ranskan ja YK-joukkojen avustuksella ja Ouattaran odotettiin aloittavan työnsä maan presidenttinä. Hänellä oli puolellaan kansainvälisen yhteisön tuki ja demokratian tuoma legitimiteetti johtaa maataan. Kriitikot kuitenkin pelkäävät edelleen maan puolesta. Kykeneekö Ouattara yhdistämään syvästi jakautuneen Norsunluurannikon ja ohjaamaan sen takaisin alueensa taloudelliseksi mahdiksi?