Sudan

Sota islaminuskoisen Pohjois-Sudanin ja kristinuskoa ja animismia tunnustavan Etelä-Sudanin välillä oli seurausta siitä, että eteläinen osa maata tunsi itsensä poliittisesti ja taloudellisesti syrjäytetyksi. Kun molemmat hallitukset ja Sudanin kansan vapautusarmeija SPLA:n kapinalliset allekirjoittivat rauhansopimuksen vuonna 2005, laitettiin samalla piste 21 vuotta kestäneelle sisällissodalle.

Sopimuksen pohjalta eteläinen osa maata sai suuremman poliittisen vaikutusvallan, ja sen lisäksi lupauksen alueen itsenäistymistä koskevan kansanäänestyksen pitämisestä vuonna 2011. Osapuolet pääsivät myös yksimielisyyteen siitä, miten Sudanin öljy- ja kaasuvarannot jaettaisiin keskushallinnon ja eteläisten alueiden välillä. Kansanäänestyksessä lähes 99 prosenttia eteläsudanilaisista äänesti itsenäistymisen puolesta, minkä seurauksena Etelä-Sudanin valtio syntyi ja siitä tuli heinäkuussa 2011 YK:n 194. jäsenvaltio.

Resurssien vähyys  Darfurin konfliktin taustalla

Rauhanneuvottelut myötävaikuttivat Darfurissa uutena vuotena 2002 syttyneisiin levottomuuksiin. Kapinallisten mielestä Darfurin alue sivuutettiin öljy-ja kaasuvarantoja jaettaessa, eivätkä he myöskään olleet tyytyväisiä uuteen poliittiseen jakaumaan. Muslimien ja kristittyjen välinen konflikti Darfurissa johtuu resurssien vähyydestä. Pohjois-Sudanin aavikoitumisen takia paimentolaisryhmät joutuvat siirtymään etelämmäksi laidunmaita ja vettä etsimään, mikä on johtanut konfliktiin aluetta entuudestaan asuttaneiden maanviljelijöiden ja paimentolaisten välille. Paimentolaiset koostuvat etupäässä muslimeista, kun maanviljelijät ovat puolestaan kristittyjä tai animisteja.

Kuten SPLA:n kapinalliset etelässä, toivoivat myös Darfurin kapinalliset suurempaa poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa omalla alueellaan. Hallitus vastasi kapinaan kovin ottein tehdäkseen Darfurista varoittavan esimerkin muille itsenäisyyttä tai suurempaa vaikutusvaltaa havitteleville alueilleen.

Ulkopuolinen apu Darfurin elinehtona

Alueen tärkeimmät kapinallisryhmät olivat Sudanin vapautusliike (SLM), paimentolaisten Janjaweed-miliisiryhmittymä ja Oikeuden ja tasa-arvon liike (JEM). Sekä SLM että JEM olivat loikkariryhmiä, jotka osittain myös taistelivat toisiaan vastaan. Hallitus päätti määrätä armeijan kapinallisryhmiä vastaan, ja päätti myös tukea muslimien puolisotilaallisia Janjaweed-joukkoja, vaikka hallitus virallisesti kiistääkin tämän. Janjaweed-joukot ovat viime vuosien aikana terrorisoineet aluetta ja syyllistyneet kristityistä ja animisteista koostuvan paikallisväestön joukkoteurastuksiin.

Darfurin kapinalliset ovat yrittäneet suojella siviiliväestöä tässä juurikaan onnistumatta, ja monet ovat lähteneet väkivaltaa pakoon kodeistaan. Pakolaiset ovat kulkeneet rajan yli naapurimaihin Tšadiin ja Keski-Afrikan tasavaltaan, ja asettuneet suurille pakolaisleireille kaupunkien reunamille. Pakolaiset poistuvat leireiltä vain pakon sanelemina, koska he leirien ulkopuolella voivat joutua Janjaweed-joukkojen murhaamiksi ja ovat siitä syystä riippuvaisia ulkopuolisesta avusta selvitäkseen hengissä. Aliravitsemus ja sopimaton ravinto ovat suuria ongelmia, ja suuret kansanryhmät ovat vaarassa kuolla nälkään. Khartoumin hallitusta syytetään Darfurin avustamistyön hankaloittamisesta monimutkaisen byrokratian avulla.

Vaalitappion riski sai Sudanin presidentti Omar al Bashirin lupaamaan useita kertoja, että Darfurin rauhansopimus tehtäisiin piakkoin. Konkreettiset tulokset saivat odottaa itseään lähinnä siksi, että hänen rauhansopimusehdotuksensa sisältö oli epärealistinen. Rauhansopimuksen toteuttamisen laiminlyöminen olikin seurausta erimielisyyksistä maan keskiosien öljyrikkaiden alueiden hallinnasta.

Konflikti kiihtyy entisestään

Vuonna 2006 taistelut voimistuivat. Useimmat yhteenotot käytiin hallituksen joukkojen ja koalition eri kapinallisryhmien eli Sudanin vapautusliike SLM:n välillä. Taistelujen johdosta humanitaarinen tilanne on pahempi kuin koskaan ennen, ja sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan. Ryhmittymät ovat tämän jälkeen jakautuneet useita kertoja ja joidenkin lähteiden mukaan maassa olisi nyt jopa 12 eri kapinallisryhmää.

Pahentuneesta tilanteesta on koitunut myös hankaluuksia Sudanin ja sen naapurimaan Tšadin välisille suhteille Janjaweed-joukkojen hyökättyä useaan otteeseen tšadilaista siviiliväestöä vastaan. Sudanin hallitus on tukenut Tšadin kapinallisia ja Sudanin kapinalliset ovat vastavuouoroisesti saaneet tukea Tšadin hallitukselta. SPLA:n pyrkimykset rauhanneuvottelujen aloittamiseksi eivät tuottaneet tulosta ja tilanne lukkiutui, vaikka konfliktissa kuolleiden lukumäärä alenikin vuoden 2007 aikana.

Vuonna 2008 Darfurin maakunnan tilanne huononi kapinallisryhmien jakaannuttua yhä uusiin ryhmittymiin, eikä alueen varsinainen poliittinen taistelu tuntunut kiinnostavan useimpia näistä rikollisjoukkioista. Viisi miljoonaa alueen kuudesta miljoonasta asukkaasta hakeutui hengissä selviytyäkseen maansisäisille pakolaisleireille. Pakolaisleirien asukkaan ovat edelleen täysin ulkopuolisesta avusta riippuvaisia. Monet tuhannet alueella toimivat avustustyöntekijät ovat yhä suuremman paineen alla ja joutuivat vuoden 2008 aikana useiden satojen hyökkäysten kohteeksi. Monet avustustyöntekijät menettivät henkensä näissä hyökkäyksissä. Huomattavasti heikentynyt YK:n ja Afrikan Unionin (AU) operaatio UNAMID sai alueelle vain 10 000 sotilasta luvattujen 26 000 sijasta, eikä juurikaan onnistunut rauhoittamaan konfliktia.

Presidentti al Bashiriin kohdistuvat kansanmurhasyytteet

Vuonna 2008 Haagin Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) pääsyyttäjä Luis Moreno Ocampo aloitti Sudanin presidentin Omal al Bashirin tutkinnan, koska tämän epäiltiin syyllistyneen sotarikoksiin Darfurin konfliktin yhteydessä. Myöhemmin tuomioistuin nosti sotarikossyytteet al Bashiria vastaan. Al-Bashiria syytetään darfurilaisheimojen järjestelmällisestä tuhoamisesta, 300 000 ihmisen kuolemasta ja 2,5 miljoonan ajamisesta pakolaiseksi. Joukko arabi- ja afrikkalaismaita esitti hyvin voimakkaita protesteja ICC:n pidätysvaatimusta vastaan.