Tšad

Tšadin konflikti on hyvin monimutkainen, sillä maassa on vastakkain useita eri vallankumousryhmiä ja etnisiä ryhmiä. Kapinallisryhmittymät hajoavat usein pienemmiksi ryhmittymiksi, sillä niiden yhtenäisyys on heikkoa. Historiallisesti Tšadissa on ollut paljon vihanpitoa islamilaisen pohjoisosan ja kristittyjen eteläosan välillä. Nykyinen konflikti on tätä jakoa monimutkaisempi, mutta erot pohjoisen ja etelän välillä ovat edelleen yksi konfliktin syistä. Myös kapinallisryhmien johtajat käyttävät vanhaa jakoa perusteluna väkivallan jatkamiselle.

Tyytymättömyys itsenäistyneen maan hallintoon

Kun Tšad itsenäistyi Ranskasta vuonna 1960, maan hallintoon nousseet ihmiset olivat kotoisin maan eteläosista. Hallituspuolue oli maan ainoa sallittu puolue, ja sen jäsenet olivat maan eteläosien väestöä. Maan pohjoisosien pettyneiden muslimiasukkaiden protestit nostattivat levottomuuksia monilla paikkakunnilla. Muslimit halusivat lisää poliittista vaikutusvaltaa. Libya tuki muslimiryhmien hyökkäystä hallitusta vastaan vuonna 1973. Libyasta tuli konfliktin osallinen, sillä se vaati itselleen alueita Tšadilta. Hyökkäyksien jälkeen maata nousi hallitsemaan väliaikainen hallitus, johon kuului ministereitä sekä maan pohjois- että eteläosista.

Juopa etelän ja pohjoisen välillä syvenee

1980-luvun alussa uusi kapinallisryhmä pohjoisesta, Forces armées du Nord (FAN), valloitti pääkaupunki N’djamenan ja nousi valtaan. Ryhmä ei halunnut tehdä yhteistyötä Libyan kanssa. FAN:n johtaja, Hissen Habré, nimitti itsensä presidentiksi. 1980-luvun lopulla oli paljon suurempia ja pienempiä konflikteja eri kapinallisryhmien välillä. Myös muut maat tulivat mukaan konfliktiin. Ranska tuki hallitusta ja presidentti Habréa, kun taas Libya tuki eri kapinallisryhmiä. Tilanne maassa oli kaoottinen, kun monet eri ryhmät taistelivat hallitusta vastaan.  

1980-luvun loppua kohden etnisten ryhmien väliset jännitteet maassa kasvoivat. Erityisesti maan eteläosien asukkaat olivat tyytymättömiä presidenttiin, sillä he katsoivat tämän suosivan omaa etnistä ryhmäänsä. Poliittisten toisinajattelijoiden vangitseminen ja vankien teloittaminen ilman oikeudenkäyntejä oli tavallista. Brutaali hallinto aiheutti kauhua erityisesti maan eteläosissa.

Déby nousee valtaan

Pohjois-Tšadista kotoisin oleva armeijan komentaja Idriss Déby käytti hyväkseen presidentin epäsuosiota ja ryhtyi perustamaan omaa armeijaansa. Vuonna 1989 hän teki epäonnistuneen vallankaappauksen, minkä jälkeen hän pakeni naapurimaa Sudaniin. Jo vuotta myöhemmin Déby oli koonnut uuden armeijan ja hyökkäsi Tšadiin Sudanin puolelta. Raskaiden taistelujen jälkeen hän nousi valtaan vuonna 1990.

Déby toivoi saavansa maahan rauhan ja demokraattisen hallituksen. Maahan perustettiin kansallinen parlamentti ja luotiin perustuslaki. Déby järjesti demokratiakonferenssin, johon kutsuttiin osallistujia valtiollisista elimistä, poliittisista puolueista ja ammattiyhdistysliikkeistä. Konferenssissa muodostettiin väliaikainen hallitus, jonka oli määrä hallita maata siihen saakka, kunnes demokraattiset vaalit saadaan järjestettyä.

Vastarinta Débyn brutaalia hallintoa kohtaan kasvaa

Débyn valtaannousun jälkeen aikaisempi presedentti Habré perusti uuden kapinallisryhmä MDD:n (Mouvement pour la démocratie et le development). Ryhmä piti majaa Nigeriassa, josta käsin se hyökkäsi Tšadiin säännöllisin väliajoin. Etelässä koulutettiin samaan aikaan uutta vastarinta-armeijaa vastustamaan armeijan joukkoja, joita Déby edelleen piti maan eteläosissa. Joukot toimivat erittäin brutaalisti ja tappoivat siviiliväestöä useissa joukkomurhissa. Vastarintaliike vaati joukkojen vetäytymistä ja kansanäänestystä uudesta perustuslaista. Débyn aikomukset maan demokratisoimisesta eivät olleet edistyneet. Uusia vallankaappausyrityksiä tehtiin jatkuvasti ja armeijan sotilaat hyökkäsivät siviilien kimppuun. Ihmisoikeusjärjestöt syyttivät Débyn hallintoa ihmisoikeusrikoksista. Poliittisten toisinajattelijoiden vangitsemiset ja teloitukset jatkuivat.

1990-luvulta tehtiin useita rauhansopimuksia hallituksen ja vallankumousryhmien välillä. Vuonna 1996 järjestettiin sekä kansanäänestys uudesta perustuslaista että demokraattiset vaalit. Déby voitti vaalit ja nimitti itsensä presidentiksi. Vaikka tilanne Tšadissa rauhoittui 1990-luvun loppua kohden aikaisemmasta kaaoksesta, hallituksen ja vallankumousryhmien väliset yhteenotot jatkuivat. Presidentti Déby voitti vaalit jälleen vuonna 2001. Vuonna 2003 Tšadissa alettiin porata öljyä. Väitetään, että presidentti otti itselleen suurimman osan öljytuloista. Samaan aikaan erot rikkaiden ja köyhien välillä kasvoivat, mikä johti levottomuuksiin maassa.

Darfurin sisällissota laajenee myös Tšadiin

Tšad ja Keski-Afrikan tasavalta ovat joutuneet osallisiksi Sudanin Darfurissa riehuvaan sisällissotaan, sillä Darfurin maakunta sijaitsee Tšadin itäpuolella. Vuonna 2004 Darfurista saapui tuhansia pakolaisia Tšadiin. Vuonna 2005 tšadilainen vallankumousryhmä RDL (Rally for Democracy and Liberty) hyökkäsi maahan Sudanin puolelta ja valloitti rajakaupunki Adrén. Tšadin viranomaiset luulivat hyökkääjien olevan sudanilaisia sotilaita. Vallankumousryhmä kielsi Sudanin osallisuuden ja sanoi tavoitteinaan olleen presidentti Débyn syrjäyttäminen ja demokratian luominen Tšadiin. Sudan ja Tšadin välit kuitenkin kiristyivät. Maiden hallitukset ovat vuosien ajan syyttäneet toisiaan toistensa kapinallisryhmien tukemisesta.

Konflikti syvenee

Vuosi 2006 oli Tšadissa verisin pitkiin aikoihin. Taistelut eri vallankumousryhmien ja hallituksen sotilaiden välillä olivat kiivaita ja tappiot olivat suuria molemmilla puolilla. Maan itäosaan julistettiin poikkeustila. Pääkaupunkiin hyökkäsi monta kertaa eri vallankumousryhmiä. Hallituksen joukot hyökkäsivät raskaasti vallankumousryhmien kimppuun ja onnistuivat voittamaan vallankumousryhmien liittoumat. Presidentti Déby muutti perustuslakia uudella kansanäänestyksellä, jotta hänet voitiin valita presidentiksi kolmannelle kaudelle. Hän voitti presidentinvaalit vuonna 2006. Oppositio boikotoi vaaleja, sillä heidän mielestään ne eivät olleet avoimet ja rehelliset.

Helmikuussa 2008 kolme kapinallisryhmää liittoutui yhteen ja hyökkäsi pääkaupunkiin. Kapinalliset väittivät, että maan hallinto oli väkivaltainen, korruptoitunut ja presidentti Débyn etnistä ryhmää suosiva. Tavoitteena oli pakottaa presidentti luopumaan vallasta. Tšadin hallitus syytti Sudania kapinallisten tukemisesta, minkä Sudan kielsi. Taisteluissa kuoli ja haavoittui useita siviilejä ja monet joutuivat pakolaisiksi.

Siviilit konfliktin uhreina

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on pelännyt, että tilanne Tšadin itäosissa saattaa kehittyä kansanmurhaksi. Alueen tilanteella on paljon yhtymäkohtia Darfurin tilanteen kanssa. Tšad ja Sudan ovat tehneet sopimuksen väkivaltaisuuksien lopettamisesta rajaseudulla, mutta kriitikoiden mielestä sopimuksella ei ole käytännössä merkitystä. Konflikti on erittäin monimutkainen ja kaoottinen, sillä kapinallisryhmät vaihtavat toistuvasti vastustajiaan ja liittolaisiaan.

Vuonna 2008 Tšad katkaisi diplomaatti- ja kauppasuhteet Sudaniin. Maiden suhteiden kiristyttyä myös siviiliväestön ja avustustyöntekijöiden tilanne maassa oli erittäin turvaton. EU:n kriisinhallintaorganisaatio EUFOR on osallistunut alueen vakauttamiseen, vaikka se ei ole aktiivisessa roolissa konfliktin ratkaisemisessa. EU:n mukaantuloon vaikutti etenkin avustustyöntekijöiden joutuminen aseellisten hyökkäysten kohteeksi.

Vallankumousryhmät liittoutuvat

Tammikuussa 2009 kahdeksan eri vallankumousryhmää yhdistyi UFR:ksi (Union of Resistance Forces). Maaliskuussa 2009 Tšadin ja Sudanin hallitukset allekirjoittivat hyökkäämättömyyssopimuksen seitsemättä kertaa viiden vuoden aikana. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut maan konfliktia. Sekä toukokuussa että joulukuussa Tšadin itäosissa on ollut raskaita taisteluita, joissa uusi vallankumousryhmä UFR on ollut pääosapuolena. Nykyisin maassa on yhteensä noin 450 000 pakolaista: sekä rajat ylittäneitä pakolaisia Sudanin Darfurista että maan sisäisiä pakolaisia Tšadin itäosista.