Kioton pöytäkirja

Kioton pöytäkirja täydentää Yhdistyneiden Kansakuntien ilmastonmuutoksen puitesopimusta (UNFCCC) , jota kutsutaan myös ilmastoyleissopimukseksi. Ilmastosopimus allekirjoitettiin YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa Rio de Janeirossa vuonna 1992. Kioton sopimus hyväksyttiin joulukuussa 1997 Japanin Kiotossa.

Maat, jotka allekirjoittivat Kioton pöytäkirjan, sitoutuivat vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään vuosien 2008–2012 aikana. Tämä vaatimus koskee rikkaita teollisuusmaita. Yhteensä näiden maiden täytyy vähentää kasvihuonepäästöjään viisi prosenttia vuoden 1990 päästötasosta vuosina 2008-2012. Myös useat kehitysmaat ovat allekirjoittaneet sopimuksen, mutta niillä ei ole mitään velvoitteita. Kioton pöytäkirja astui voimaan vasta 16. helmikuuta 2005, jolloin 55 maata oli ratifioinut sopimuksen. Nykyisin Kioton sopimuksen on allekirjoittanut 189 maata.

Kioton sopimus antaa jäsenmaille mahdollisuuden käydä kauppaa omilla päästökiintiöillään ja tehdä päästövähennyksissä yhteistyötä yli valtiorajojen. Joka vuoden joulukuussa jäsenmaat tapaavat COP-kokouksissa (Conference of the Parties), joissa keskustellaan keinoista vähentää hiilidioksidipäästöjä ja toteuttaa Kioton sopimusta.

Toimeenpano

Kioton sopimusta on kritisoitu kunnianhimon puutteesta, koska päästöjen vähennystavoitteita pidetään vähäisinä ja lyhytjännitteisinä. Sopimuksen velvoitukset ovat hyvin vähäiset YK:n ilmastopaneelin tavoitesuosituksiin verrattuna.

Kioton sopimusta on kritisoitu myös siitä, miten se on jakanut päästömääräyksiään eri maille. Päästötaso lasketaan vuoden 1990 tasosta, joka on joillekin maille edullinen lähtökohta, joillekin taas huonompi. Esimerkiksi entisen Neuvostoliiton teollisuus oli erittäin saastuttavaa tuona ajankohtana, samaan aikaan kuin kehittyneemmät maat kuten Japani olivat jo kauan sitten vähentäneet päästöjään voimakkaasti.

Sellaiset maat, joiden päästöt ovat perinteisesti olleet keskitasoa, kuten Intia, Brasilia ja Kiina, eivät joudu vähentämään päästöjään, vaikka niiden päästöt ovat nykyisin kasvaneet voimakkaasti. Sopimus ei myöskään koske kansainvälistä laiva- ja lentoliikennettä, jotka aiheuttavat huomattavan osan koko maailman päästöistä. Monien mielestä Yhdysvaltojen osallistumattomuus sopimukseen on merkki sopimuksen epäonnistumisesta, koska maa tuottaa yksin yli 20 prosenttia maailman kaikista haitallisista kasvihuonekaasuista.

YK:n ilmastokokoukset ja sopimusten luominen

YK:n Kööpenhaminan huippukokouksen tavoitteena joulukuussa vuonna 2009 oli uuden ilmastosopimuksen luominen. Toiveena oli, että uudessa sopimuksessa rikkaat maat sitoutuisivat suurempiin päästövähennyksiin. Jo vuonna 2007 Balilla päätettiin, että ilmastopanostusta lisättäisiin neljällä eri sektorilla, joita olivat päästövähennykset, ilmaston muutoksiin sopeutuminen, ilmastotoimenpiteiden rahoitus ja ympäristöystävällisen teknologian käyttöönottaminen.

Kööpenhaminan ilmastokokous ei onnistunut toivotulla tavalla. Kokouksen lopputuloksena syntyi vain ei-sitova sopimus siitä, että jäsenmaat eivät halua yli kahden celsiusasteen lämpötilannousua maapallon keskilämpötilassa. Myös odotukset Meksikossa joulukuussa 2010 järjestettävästä COP16-kokouksesta ovat matalalla. Tällä hetkellä monien katseet ovat jo seuraavassa COP17-kokouksessa Etelä-Afrikassa, jotta siellä saataisiin aikaan onnistunut sopimus. Keskustelua on käyty myös siitä, onko YK oikea foorumi sopimusten aikaansaamiseksi ja siitä, pitäisikö tavoitteena olla maailmanlaajuisen sopimuksen sijaan useita erillisiä valtioiden välisiä sopimuksia ja velvoitteita.

Lisää aiheesta