Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus

Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus avattiin allekirjoituksille 28.kesäkuuta 1951, ja se astui voimaan 22.huhtikuuta 1954, kun kuusi maata lopultakin lupautui sitoutua sopimukseen. Tämä yleissopimus oli jatkoa useille aikaisemmille kansainvälisille pakolaisten asemaa koskeville sopimuksille. Pakolaisten oikeusasemaa koskevalla yleissopimuksella ei ole pysyvää valvontakomiteaa, joka valvoo sopimuksen toteuttamista sen jäsenmaissa. YK:n pakolaisjärjestö (UNHCR) perustettiin toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1950 väliaikaiseksi järjestöksi pakolaisten auttamiseksi. Järjestöstä on sen jälkeen tullut pysyvä osa YK:ta, ja se avustaa pakolaisia ympäri maailmaa. Pakolaiskomissaari työskentelee yleissopimuksen periaatteiden mukaisesti, ja valvoo myös, että jäsenmaat noudattavat sen toimeksiantoja.

Toimeenpano

Vuoden 1948 ihmisoikeusjulistus takaa pakolaisille oikeuden hakea oleskelulupaa kotimaansa ulkopuolisista maista. Julistus ei mainitse mitään maiden velvollisuudesta ottaa vastaan pakolaisia. Pakolaisten oman ylesissopimuksen tarkoituksena olikin siksi velvoittaa saapumismaata ottamaan pakolaiset vastaan, eikä lähettää näitä maihin, joissa he joutuisivat vainon kohteeksi. Pakolaisten asema onkin muuttunut paljon niistä ajoista, kun pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus hyväksyttiin vuonna 1951. Yleissopimuksen vaatimus, että ihmisten tulisi ylittää kansainvälisesti hyväksytty raja ennen kuin heidät voidaan määritellä pakolaisiksi, aiheuttaa sen, että monet sotia ja konflikteja paossa olevat ihmiset eivät pääse yleissopimuksen antaman turvan piiriin. Yli 25 miljoonaa ihmistä on tällä hetkellä paossa omasta kotimaastaan. YK:N pakolaiskomissaari tekee parhaillaan töitä laajan sopimussäännöstön täydentämiseksi siten, että myös maansisäiset pakolaiset pääsisivät sopimuksen turvan piiriin.

Lisää aiheesta