Yleissopimus aavikoitumisen estämiseksi

YK:n yleissopimus aavikoitumisen ehkäisemiseksi (UNCCD) allekirjoitettiin syksyllä 1994 sen jälkeen, kun YK:n Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyn ympäristö- ja kehityskonferenssin komitea oli muotoillut tekstiä kahden vuoden ajan. Päätavoitteena oli luoda globaali aavikoitumista ehkäisevä toimenpideohjelma, jonka erityisenä painopisteenä on teknologisen ja taloudellisen avun antaminen kaikkein köyhimmille ja aavikoitumiselle altteimmille maille. Yleissopimus astui voimaan syksyllä 1996 sen jälkeen, kun 50 maata lopultakin lupautuivat noudattamaan sopimuksen tärkeimpiä ehtoja. Vuotta myöhemmin sen jäsenmaat perustivat oman sihteeristönsä Saksan Bonniin. Sihteeristö palvelee ja tukee jäsenmaita ja johtaa kahta komiteaa, jotka antavat tieteellistä ja teknistä tukea yleissopimuksen toteuttamistyölle. Jäsenmaat tapaavat joka toinen vuosi ja arvioivat tilanteen kehitystä.

Toimeenpano

YK:n ympäristöohjelma (UNEP) on tehnyt aavikoitumista ehkäisevää työtä 1970-luvulta lähtien, mutta se ei onnistunut luomaan kansainvälistä säännöstä ennen Rio de Janeiron vuonna 1992 pidettyä ympäristö- ja kehityskonferenssia. Tämän konferenssin aikana hyväksyttiin useita sopimuksia ja toimintasuunnitelmia, muun muassa biologisen moninaisuuden yleissopimus ja ilmastosopimus. Yhteistä kaikille Rio de Janeirossa hyväksytyille asiakirjoille oli se, että ne olivat pitkäjännitteisiä, kohdistuivat vaikeisiin ongelma-alueisiin ja tähtäsivät ympäristö- ja kehityskysymyksien kantaviin ratkaisuihin. Aavikoitumista ehkäisevä yleissopimus velvoittaa jäsenmaitaan tekemään pitkän aikavälin suunnitelmia aavikoitumisen estämiseksi ja ehkäisemiseksi. Suunnitelmien ei tule rajoittua pelkästään tämänhetkiseen aavikoitumiseen, vaan niiden tulee myös sisältää kehitystoimenpiteitä, jotka parantavat alueiden sosiaalisia olosuhteita. Näine vaatimuksineen yleissopimus ei koske ainoastaan ympäristönsuojelua, vaan sen tarkoituksena on myös edistää kehitystä ja asukkaiden sosiaalisia ja taloudellisia ihmisoikeuksia.