[[suggestion]]
Palestiina

Taustaa

Sekä palestiinalaiset että juutalaiset ovat lähtöisin Lähi-idästä, ja Palestiina on alueena merkittävä molemmille uskontokunnille. Nykyisen Lähi-idän konfliktin keskeisin kysymys onkin, kummalla osapuolella on historiallisesti katsoen suuremmat oikeudet alueeseen: palestiinalaisilla vai juutalaisilla. Valtaosa juutalaisista häädettiin alueelta noin 70 jKr, ja kansa levittäytyi ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää.

Vuosien ajan juutalaisilta kiellettiin pääsy Palestiinaan, mutta uusissa kotimaissaan he joutuivat vainojen ja väkivallan kohteeksi. 1500- ja 1600-luvuilla monet juutalaiset päättivät muuttaa takaisin Palestiinaan eteläisen Euroopan inkvisitiojärjestelmän vuoksi. Koko Palestiinan väestön arvellaan tuolloin olleen lukumäärältään noin 200 000 henkeä, joista juutalaisia oli noin 15 000.

Sionismin nousu Euroopassa

Järjestelmällinen juutalaisten muutto Palestiinaan alkoi vuonna 1882 Euroopan sionismin nousun seurauksena.

Sionismi oli poliittinen liike, jonka tavoitteena oli perustaa juutalainen valtio Lähi-itään, juutalaisten historiallisille asuinsijoille. Sionistiliike teki diplomaattisen läpimurtonsa vuonna 1917 Balfourin julistuksen myötä. Julistuksessa Iso-Britannian hallitus lupasi juutalaisille oman valtion Palestiinaan.

Osmanien valtakunta, johon myös Palestiina kuului, hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Palestiinasta tuli brittiläinen mandaattialue, mikä vauhditti juutalaisten muuttoa alueelle.

Juutalaisten muuttoliike Palestiinaan johti jatkuviin yhteenottoihin vähemmistönä olevien juutalaisten, arabienemmistön ja brittiläisen mandaattihallinnon välillä. Saksan vuonna 1933 alkaneet juutalaisvainot lisäsivät muuttopainetta, minkä vuoksi arabijohtajat esittivät vuonna 1935 vaatimuksen juutalaisten muuttovirran pysäyttämisestä. Juutalaisia kiellettiin tämän jälkeen muuttamasta Palestiinaan. Koska mikään valtio ei ollut kovin halukas sallimaan juutalaisten maahanmuuttoa, lukuisat juutalaiset päätyivät natsien keskitysleireille.

Vuonna 1940 juutalaiset muodostivat kolmanneksen Palestiinan noin puolentoista miljoonan kokonaisväestöstä.

Toisen maailmansodan jälkeen

Juutalaisten muuttoliike Palestiinaan jatkui myös toisen maailmansodan jälkeen, ja juutalaisten kansanmurhan aiheuttaman huonon omatunnon siivittämänä Israelin valtion perustaminen nautti yhä suurempaa kannatusta. Juutalaisten määrä Palestiinassa yli kymmenkertaistui brittihallinnon aikana noin 56 000:sta vuonna 1917 noin 650 000:een vuonna 1948.

Toisen maailmansodan jälkeen äärijuutalaiset ryhmittymät, kuten Irgun ja Stern, tarttuivat aseisiin ja hyökkäsivät brittejä ja palestiinalaisia vastaan. Tämä sai joukoittain eri maiden arabivapaaehtoisia sekaantumaan konfliktiin palestiinalaisten puolella, ja arabien aktivistiliikkeet tekivät terrori-iskuja juutalaisia vastaan. Tässä vaikeassa tilanteessa Iso-Britannia päätti toukokuussa 1948 luovuttaa mandaattinsa ja jättää Palestiinan ongelman YK:n ratkaistavaksi.

YK suosittee alueen jakamista kahtia

YK suositteli Palestiinan jakamista kahteen osaan siten, että juutalaiset saisivat 54 prosenttia ja palestiinalaiset 46 prosenttia maasta. Juutalaiset hyväksyivät tämän, mutta palestiinalaiset, joita oli 70 prosenttia väestöstä, eivät suvainneet juutalaisen valtion perustamista omana maanaan pitämälleen alueelle. Ennen kuin YK ehti käsitellä asian valmiiksi, julistivat juutalaiset vuonna 1948 Israelin valtion perustetuksi.

Arabimaat pitivät YK:n suositusta ja kansainvälisen yhteisön antamaa tukea juutalaisen valtion perustamiselle petoksena palestiinalaisia kohtaan. Useat maat olivat uhanneet aloittaa sodan, mikäli näin tapahtuisi, ja Egypti, Irak, Jordania, Libanon ja Syyria tekivätkin näin. Israel joutui siis käymään välittömästi perustamisensa jälkeen naapurimaitaan vastaan kaksivuotisen sodan, josta se kuitenkin selviytyi voittajana.

Sodan loputtua tammikuussa 1949 Israelin hallussa oleva maa-alue oli 21 prosenttia suurempi kuin YK:n ehdottamassa jakosuunnitelmassa. Egypti otti haltuunsa Gazan, ja Jordania miehitti niin kutsutun Länsirannan alueen. Palestiinalaiset jäivät ilman omaa valtiota, eikä Palestiinaa ollut enää olemassa.

Palestiinalaisten diaspora alkaa

Kaksivuotisen sodan jälkeen 700 000 palestiinalaista oli paennut Israelin miehittämiltä alueilta. He etsivät turvaa Gazan ja Länsirannan pakolaisleireiltä sekä naapurimaista Jordaniasta, Syyriasta ja Libanonista. Nykyisin palestiinalaispakolaisia ja heidän jälkeläisiään on noin viisi miljoonaa.

Varsinainen Palestiinan miehitys alkoi vuonna 1967, kun Israel valloitti niin kutsutussa kuuden päivän sodassa Gazan kaistan ja Siinain autiomaan Egyptiltä, Länsirannan ja Itä-Jerusalemin Jordanialta ja Golanin kukkulat Syyrialta.

Käytännössä Israel siis valloitti koko Palestiinan, minkä seurauksena noin miljoona Länsirannalla ja Gazassa asuvaa palestiinalaista joutui Israelin miehityksen alaisuuteen. Siinaita lukuun ottamatta Israel miehittää yhä näitä alueita.

Vuonna 1964 perustettiin palestiinalaisten vapautusjärjestö PLO, ja sitä johti vuodesta 1969 lähtien aina vuonna 2004 tapahtuneeseen kuolemaansa asti Jasser Arafat. Tämä ryhmittymä koostui useista erilaisista vastarintaryhmistä, jotka toimivat vapaan Palestiinan puolesta.

Pakolaisleirit olivat tärkeimpiä palestiinalaisen vastarintaliikkeen värväyspaikkoja. Osa vastarintaliikkeestä syyllistyi lentokonekaappausten kaltaisiin terroritekoihin saadakseen huomiota palestiinalaisten tilanteelle. PLO:n diplomaattinen läpimurto tapahtui vuonna 1988, kun Arafat tuomitsi terrorin käytön itsenäisen valtion puolesta käytävässä kamppailussa. Suurin piirtein samaan aikaan palestiinalainen kansallisneuvosto eli palestiinalaisten pakolaisparlamentti julisti Palestiinan Gazasta ja Länsirannasta koostuvaksi itsenäiseksi valtioksi. Monet maat tunnustivat valtion itsenäisyyden.

Palestiinalaisten vaatimus itsehallinnosta ja oman valtion muodostuksesta oli voimistunut jo vuonna 1987, kun Gazan ja Länsirannan miehitetyillä alueilla syttyi kapinoita. Näitä tapahtumia kutsutaan palestiinalaisten ensimmäiseksi intifadaksi eli kansannousuksi.

Oslon sopimus

Konfliktissa oltiin jo lähempänä rauhaa 1990-luvun alussa, jolloin solmittiin niin sanottu Oslon sopimus. Vuonna 1994 allekirjoitetussa Oslon sopimuksessa päästiin yksimielisyteen siitä, että palestiinalaisten oma valtio perustettaisiin toukokuun 1999 aikana. Kahden valtion ratkaisu tarkoitti myös sitä, että palestiinalaiset tunnustivat Israelin valtion olemassaolon.

Neuvottelut loppuivat kuitenkin hyvin äkillisesti, kun Israelin pääministeri Yitzhak Rabin joutui äärijuutalaisen murhaamaksi vuonna 1995.

Rabinin manttelinperijä Benjamin Netanjahu oli huomattavasti haluttomampi kompromisseihin kuin edeltäjänsä, ja hänen astuttuaan virkaan osapuolten suhteet kiristyivät. Samoihin aikoihin palestiinalaiset ryhmät aloittivat israelilaisia vastaan itsemurhaiskut, ja sovittelunhalut hupenivat molemmilla puolilla.

Tilanne ei parantunut Ariel Sharonin pääministerikauden aikana (2001–2006). Sharonin saatua aivohalvauksen vuonna 2006 tuli Ehud Olmertista Israelin uusi pääministeri.

Väliaikaiseksi tarkoitettu Oslon sopimus jätti Palestiinan epävakaaseen tilanteeseen. Länsiranta jaettiin kolmeen osaan, jossa palestiinalaiset viranomaiset hallitsivat A-alueita eli pääosin isoja kaupunkeja, sekä B-aluetta siviiliasioiden osalta. Israelille jäi B-alueiden turvallisuuden kontrollointi sekä kaikki valta C-alueella, joka kattoi noin 59 prosenttia koko Länsirannasta. Jaottelu on voimassa edelleen, ja etenkin C-alueella palestiinalaisten elämä on hankalaa muun muassa siitä syystä, ettei Israel myönnä palestiinalaisille juuri lainkaan rakennuslupia ja purkaa näiden koteja.

Rauhanprosessi hyytyy

2000-luvulla rauhanprosessi hyytyi ja väkivalta lisääntyi palestiinalaisten turhautuessa siihen, ettei omaa valtiota saatukaan. Vuonna 2001 palestiinalaiset aloittivat toisen intifadan, johon sisältyi myös itsemurhaiskuja Israelin siviilejä vastaan. Tämä taas johti Israelin tiukentuneisiin otteisiin Palestiinalaisalueella. Etenkin palestiinalaisten liikkumista alettiin rajoittaa.

Vuonna 2002 Israel aloitti kiistanalaisen suojamuurin rakennustyön. Muuri kulkee koko Länsirannan lävitse ja estää paikoin palestiinalaisia kulkemasta vapaasti omille mailleen. Israel on perustellut muurin tarvetta itsemurhaiskujen estämisellä, mutta YK on tuominnut muurin rakentamisen. Haagin kansainvälisen tuomioistuimen mukaan muuri on kansainvälisen oikeuden vastainen.

Tammikuussa 2006 palestiinalainen Hamas-järjestö voitti vaalit palestiinalaisten itsehallintoalueilla ja PLO-puolue Fatah menetti valtansa. Sekä Yhdysvallat että EU olivat asettaneet Hamasin terroristijärjestölistalleen, ja uudet palestiinalaiset viranomaiset saivat nihkeän vastaanoton useimmilta länsimailta.

Kun tämä uusi demokraattisesti valittu hallitus ei saanut kansainvälisen yhteisön hyväksyntää, yritti Hamas perustaa yhteistyöhallituksen yhdessä Fatahin kanssa. Taloudellinen ja poliittinen boikotti kuitenkin jatkui, ja yhteistyöhallitus hajosi. Fatahin ja Hamasin välille syntyi jälleen erimielisyyksiä erityisesti siitä, kumpi saisi hallita turvallisuusjoukkoja ja ottaa vastuun järjestyksen ylläpitämisestä. Jatkuvat yhteenotot johtivat siihen, että Hamas otti Gazan haltuunsa, kun taas presidentti Mahmoud Abbasin Fatah-puolue oli enemmistönä Länsirannalla.

 

Kansainvälisen oikeuden loukkauksia

YK:n yleiskokous ja osaltaan myös turvallisuusneuvosto ovat hyväksyneet useita Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin liittyviä päätöslauselmia sen jälkeen, kun Israelin valtio perustettiin vuonna 1948. Useimmat ovat kritisoineet miehitystä. Israel on kuitenkin jättänyt kritiikin huomioimatta ja onkin nykyisellään maa, joka on jättänyt kaikkein eniten YK:n päätöslauselmia noudattamatta. Turvallisuusneuvostossa Yhdysvallat pysäyttää useimmat Israelia kritisoivat päätöslauselmat.

Israelin operaatiot Libanonissa ja Golanin kukkuloiden valtaus ovat kuitenkin saaneet myös ymmärrystä osakseen. Erityisesti Yhdysvallat on ollut Israelin tärkeä tukija niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. 1980-luvulta lähtien kritiikki Israelia kohtaan on kuitenkin lisääntynyt. Erityisesti kritiikki on kohdistunut palestiinalaisten väkivaltaiseen kohteluun ja siirtokuntien perustamiseen miehitetyille Palestiinalaisalueille.

Siirtokuntien rakentaminen aloitettiin kuuden päivän sodan jälkeen, ja määrä kasvoi 1990-luvulla. Siirtokunnat ovat kansainvälisen lain mukaan kiellettyjä, koska miehittäjävaltio ei saa siirtää omia siviilejään miehitetyille alueille. Niissä asuu nykyisin yli 600 000 juutalaista.

Israel kontrolloi edelleen koko Länsirantaa tarkastusasemiensa, tiesulkujensa ja armeijansa avulla. Vuonna 2005 Israel vetäytyi Gazasta mutta saartoi sen muurilla. Käytännössä Israel valvoo kaikkea liikennettä Gazasta sisään ja ulos. Saarto sekä jatkuvat sodat Gazaa hallitsevan Hamasin välillä ovat johtaneet vaikeaa humanitaariseen kriisiin.

Gazan sodat

Marraskuussa 2007 Yhdysvaltain silloinen presidentti Bill Clinton isännöi Annapolisissa konferenssia, jossa Israel ja Fatah pääsivät yhteisymmärrykseen neuvotteluista. Tavoitteessa epäonnistuttiin, ja koko vuoden 2008 ajaksi Gaza jäi eristyksiin ulkomaailmasta Hamasin jatkaessa rakettien ampumista eteläiseen Israeliin. Raketti-iskuista ei aiheutunut suuria ihmishenkien menetyksiä, mutta ne ulottuivat kauaksi Israeliin ja aiheuttivat jatkuvaa uhkaa suurelle osalle Israelin väestöä.

Joulukuun puolivälissä 2008 Israelin ja Hamasin välinen hauras aselepo rikkoutui, eivätkä osapuolet onnistuneet pääsemään uuteen sopimukseen. Israel aloitti laajat ilmahyökkäykset Gazaan tuhotakseen raketinammuntaan tarvittavia laukaisualustoja ja heikentääkseen Hamasin keskeisiä johtajia. Tammikuussa Israel aloitti laajan maahyökkäyksen Gazan kaistaleelle. Sotatoimissa kuoli lähes 1 400 palestiinalaista.

Vuoden 2009 alussa rauhanneuvottelut käynnistettiin uudestaan Washingtonissa. Neuvottelujen tavoitteena oli löytää ratkaisut palestiinalaisvaltion rajoihin, Israelin siirtokuntiin sekä Jerusalemin asemaan. Neuvottelut katkesivat kuitenkin pian.

Vuonna 2014 Gazassa käytiin jälleen kiivaita taisteluita, kun Israel teki kaistalle mittavan maa- ja ilmahyökkäyksen pyrkimyksenään tuhota palestiinalaistaistelijoiden kalustoa alueella. YK vaati tuolloinkin Israelia lopettamaan voimankäytön välittömästi ja päästämään humanitaarisen avun alueelle. Israel aloitti vetäytymisen Gazasta vasta 2. elokuuta 2014. Taisteluissa kuoli yli 2 200 palestiinalaista, joista lähes 1 500 siviilejä. Israelilaisia kuoli 73, joista kuusi siviileitä.

 

Palestiinalaisten haave YK:n täysjäsenyydestä

Vaikka kansainvälisen yhteisön sympatiat ovat palestiinalaisten puolelle, sitovan päätöslauselman aikaansaaminen YK:n turvallisuusneuvostossa näyttää edelleen epätodennäköiseltä, sillä neuvoston pysyvällä jäsenellä, Israelia tukevalla Yhdysvalloilla, on neuvostossa veto-oikeus.

Syyskuussa 2011 palestiinalaisten presidentti Mahmoud Abbas jätti kuitenkin YK:n yleiskokoukselle Palestiinan hakemuksen maailmanjärjestön täysjäseneksi. Jäsenyyshakemusta käsitellyt turvallisuusneuvoston komitea ei kuitenkaan päässyt yksimielisyyteen asiasta. Sen sijaan YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO hyväksyi syksyn 2011 yleiskokouksessaan Palestiinan täysjäsenekseen. Tämän seurauksena Yhdysvallat jäädytti rahoituksensa järjestölle. Suomi äänesti UNESCOn yleiskokouksessa Palestiinan täysjäsenyyden puolesta, sen sijaan Ruotsi äänesti jäsenyyttä vastaan.

Marraskuussa 2012 YK:n yleiskokous äänesti Palestiinan hallinnon tunnustamisesta YK:n tarkkailijavaltioksi. Israelin ja Yhdysvaltojen vastustuksesta huolimatta enemmistö YK:n jäsenmaista puolsi Palestiinan statuksen muuttamista ja esitys hyväksyttiin.

Tarkkailijavaltiona Palestiina voi osallistua YK:n yleiskokouksen keskusteluihin ja nostaa syytteitä Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa (ICC). ICC:n jäsen Palestiinasta tuli 1. huhtikuuta 2015, ja heti kesäkuussa samana vuonna tuomioistuin vastaanotti Palestiinan ensimmäiset sotarikoksia koskevat todisteet Israelia vastaan.

Tällä hetkellä yhteensä 137 maailman valtiota on tunnustanut Palestiinan itsenäisyyden. Tämä edustaa yli 70:tä prosenttia YK:n jäsenmaista (YK:n jäsenvaltiota on 193). Israel ja Yhdysvallat ovat voimakkaasti kritisoineet palestiinalaishallintoa rauhanprosessin sivuuttamisesta.

Tilanne kiristyy

Israelin ja palestiinalaisten viimeisimmät rauhanneuvottelut päättyivät tuloksettomina keväällä 2014. Sen jälkeen tilanne on kiristynyt. Israel ei ole lopettanut siirtokuntarakentamista eikä palestiinalaisten kotien purkamista vaan pyrkii laajentamaan siirtokuntia.

Syksyllä 2015 puhuttiin jo kolmannesta intifadasta, kun väkivalta kasvoi etenkin Itä-Jerusalemissa. Palestiinalaiset tekivät israelilaisia vastaan puukkohyökkäyksiä. Tekijät menettivät usein henkensä ja heidän omaistensa koteja tuhottiin rangaistuksena. Levottomuudet poikkesivat aiemmista intifadoista siten, ettei palestiinalaisten johto ollut niissä mukana. Iskuja pidettiinkin tyytymättömyyden ilmauksena myös palestiinalaisten johtoa vastaan.

Palestiinan tilanne kiristyi myös syksyllä 2017, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. Tunnustus laukaisi laajoja mielenosoituksia myös muualla kuin Palestiinalaisalueilla.

Keväällä 2018 tuli kuluneeksi 70 vuotta Israelin valtion perustamisesta, ja palestiinalaiset aloittivat Gazassa protestit, joissa vaadittiin pakolaisten paluuoikeutta kotiseuduilleen. Ne olivat laajalti rauhanomaisia, joskin osa mielenosoittajista muun muassa lennätti palavia leijoja Israelin puolelle.

Israelin vastaus oli kova: mielenosoitusten ja niihin liittyviä tapahtumien yhteydessä oli elokuun loppuun 2018 mennessä tapettu 179 palestiinalaista. Tuhansia loukkaantui. Israel myös tiukensi Gazan saartoa väliaikaisesti, mikä pahensi humanitaarista kriisiä entisestään.

Kesän mittaan Israelin ja Hamasin väliset vihamielisyydet kasvoivat, ja alueella alettiin pelätä uutta sotaa. Egypti ja YK yrittivät välittää rauhaa osapuolten välille. Israel teki ilmaiskuja Gazaan ja Hamas teki raketti-iskuja Israeliin.

Myös Palestiinalaisalueiden humanitaarinen tilanne on heikentynyt. Useiden YK-raporttien mukaan miehitys on tuhonnut myös alueen talouden. Työttömyysprosentti Gazassa ja Länsirannalla yhteenlaskettuna on 27, maailman korkein.

Tilanteen voi odottaa heikentyvän, sillä elokuussa 2018 Trumpin hallinto ilmoitti lopettavansa kokonaan tukensa palestiinalaispakolaisten avustusjärjestölle UNRWA:lle, josta esimerkiksi Gazan väestö on täysin riippuvaista.