[[suggestion]]
Nagorno-Karabakh

Nagorno-Karabakhin alue usein yhdistetään Azerbaidžanin hallinnoimaan itsenäiseen Nagorno-Karabakhin oblastiin (hallintoalue), joka on 4400 neliökilometrin kokoinen ja jossa vuoden 2015 väestönlaskennan perusteella asuu 145 053 ihmistä, joista 144 683, eli noin 99,7 prosenttia on armenialaisia. Alueen etninen yhtenäisyys on pitkältä seurausta siitä, että azerbaidžanilaiset ovat sodan myötä joutuneet pakenemaan alueelta. Historiallinen Nagorno-Karabakhin alue on lähes kaksi kertaa oblastia suurempi, yhteensä 8223 neliökilometrin kokoinen.

Artsakin tasavalta on Armenian tukema laiton, mutta käytännössä alueellista valtaa käyttävä, armenialainen valtio, jota yksikään YK:n jäsenvaltio ei ole tunnustanut. Artsakin historiallinen maayhteys Armeniaan kulkee Lachin käytävän kautta. Armenia ja Azerbaidžan ovat taistelleet Lachin käytävän hallinnasta useaan otteeseen, ja tällä hetkellä se on venäläisten rauhanturvaajien hallinnassa

Artsakin nimellä ja erityisesti Artsakin kuningaskunnan ajalla on ollut merkittävä rooli alueen kansallisidentiteetin muodostumisessa ja paikalliset armenialaiset ovatkin kutsuneet aluetta Artsakiksi jo hyvin pitkään. Karabakh on puolestaan venäjän kautta turkin kielestä muokkaantunut mustaa puutarhaa tarkoittava sana. Satojen vuosien tiivis yhteiselo persialaisten, turkkien, mongolien ja muslimikauppiaiden kanssa on tuottanut alueelle omaleimaisen kulttuurin , mutta myös synnyttänyt pitkän sarjan etnisiä konflikteja. Nagorno-Karabakhin etnistä identiteettiä ja historiallisia juuria tulkitaan kuitenkin hyvin eri tavoin rajan eri puolilla.

Puolueellista historiantulkintaa on harjoitettu vähintäänkin satoja vuosia ja se näkyy edelleen puolueettoman tiedon vähäisessä saatavuudessa. Mielikuvat konfliktin ja Nagorno-Karabakhin historiasta ovat hyvin erilaiset konfliktin eri puolilla ja useat väkivaltaisuudet ovat puhjenneet puolueellisten uutisten tai historiantutkimuksen kirvoittamina molempien osapuolten vedotessa Nagorno-Karabakhin absoluuttiseen historialliseen omistajuuteen.

Nagorno-Karabakhin varhaishistoria

Nagorno-Karabakhin alueen historian voidaan katsoa alkaneen niin sanotusta Kura-Araxes kulttuurista maanviljelyksen alkuajoilta, mutta arkeologisia kaivauksella on alueella toteutettu hyvin vähän. Armenialaisten heimojen uskotaan asettuneen alueelle mahdollisesti jo 700-luvulla eaa. ja viimeistään 150 eaa. alueesta tuli Artsakh nimeä kantava Armenian kuningaskunnan provinssi. Käytyään vuoden 387 jälkeen useiden persialaisten ja arabialaisten hallitsijoiden vallan alla Artsakh itsenäistyi omaksi kuningaskunnakseen noin vuonna 1000, ja yhdistyi Dizakin kanssa Armenian Khachen ruhtinaskunnaksi vuonna 1261. Tätä seurannutta ajanjaksoa voidaan kutsua armenialaisen taiteen ja kulttuurin kultakaudeksi ja useat alueen arkkitehtonisesti vaikuttavimmat rakennukset ovat 1200-1300-luvuilta. 1000-luvulla myös oguz-turkinsukuinen Seldžukkien paimentolaiimperiumi levittäytyi alueelle ja ryhtyi käyttämään Karabakhin ylänköjä kesälaitumena käytännössä halliten aluetta. ’ . Näin ollen sekä armenialainen, että azerbaidžanlainen historiankirjoitus antavat 1000-luvulle keskeisen roolin historiallista omistajuutta rakennettaessa.

Vuodesta 1438 vuoteen 1501 Nagorno-Karabakhin alue vaihtoi omistajaa useaan otteeseen turkkien, armenialaisten, arabien ja mongolien taistellessa alueesta. Vuodet 1501-1720 alue oli persialaisen Sahavid imperiumin provinssi, kunnes osana Sahavid imperiumin hajoamista Nagorno-Karabakhin alue siirtyi Iranin Nādir Šaahin alaisuuteen. 1600-luvun kuluessa Armenian merkitys idän ja lännen kauppapaikkana kasvoi voimakkaasti, mistä seurannut vauraus houkutteli Nādir Šaahia rokottomaan Armeniaa raskailla veroilla siten aloittaen alueen taloudellisen rappion kierteen.

Vuonna 1805 alue siirtyi osaksi Venäjän imperiumia, joskin luovutus vahvistettiin vasta Gulistanin rauhassa vuonna 1813, ja loput Transkaukasian alueesta vuonna 1828. Vuonna 1823 90,8% Nagorno-Karabakhin asukkaista oli etnisiä armenialaisia . Ensimmäisessä maailmansodassa Iso Britannia miehitti Karabakhin ja Lokakuun vallankumouksen myötä vuonna 1917 alue liitettiin nimellisesti osaksi juuri syntynyttä Azerbaidžanin tasavaltaa, joskin turkki ja brittijoukot edelleen miehittivät aluetta. Vuonna Iso-Britannia 1918 kuitenkin tunnusti Azerbaidžanin vallan ja nimitti tuolloiseen pääkaupunkiin Shushaan muslimijohtajan, joka kukisti väkivalloin armenialaiset kapinallisjoukot. Vuonna 1920 Pariisin rauhankonferenssi vahvisti Karabaktin kuuluvaan Azerbaidžanille.

Nagorno-Karabakhin neuvostohistoria

Monessa mielessä Nagorno-Karabakhin edelleen jatkuvan konfliktin voidaan katsoa alkaneen pian Neuvostoliiton syntymän jälkeen. Vuonna 1918 Armenia ja Azerbaidžan aloittivat taistelut Nagorno-Karabakhin alueesta Ottomaani-imperiumin liittyessä taisteluihin Azerbaidžanin puolelle. Elokuussa 1919 Karabakhin kansallisneuvosto solmi laajaan autonomiaan pohjaava rauhansopimuksen Azerbaidžanin kanssa, mutta Azerbaidžan ei kunnioittanut sopimusta ja teurasti maaliskuussa 1920 20 000 etnistä armenialaista Karabakhin entisessä pääkaupungissa Shushissa. Kaikkiaan kahden vuoden väkivaltaisuuksien aikana Azerbaidžan tappoi 20 prosenttia alueen armenialaisista.

3.6.1921 Neuvostoliitto julisti Nagorno-Karabakhin olevan erottamaton osa Armenian Neuvostotasavaltaa, mutta Azerbaidžan vetosi tuolloin kansallisasioiden komissaarina toimiseen J.V. Staliniin, jonka päätöksellä 5.7.1921 alue liitettiin takaisin Azerbaidžanin neuvostotasavaltaan ilman autonomiaa, mikä sille myönnettiin. 14.7.1923, jolloin myös maayhteys Armeniaan katkaistiin. Armenialaisten tyytymättömyys ratkaisuun tukahdutettiin voimakkaalla kädellä sillä seurauksella, että vasta Perestroikan myötä 70 vuotta hautunut turhautuminen pääsi purkautumaan. Tosin myös 1963 armenialaiset talonpojat protestoivat taloudellista sortoa vastaan väkivalloin ja vuonna 1965 etnisen puhdistuksen muistopäivä yltyi 100 000 ihmistä keränneiksi protesteiksi.

Uudessa avoimemmassa mediailmastossa myös satunnaiset väkivallanteot ilkivallasta raiskauksiin ja tappoihin nousivat ihmisten tietoisuuteen armenialaiset tyypillisesti syyttäessä azereita ja päinvastoin. Helmikuussa 1988 Sumgaitin kaupungissa väkivaltaisuudet johtivat Neuvostoliiton virallisten lukujen mukaan 26 armenialaisen ja 6 azerin kuolemaan, joskin armenialaisten mukaan heitä kuoli yli 200, minkä puolesta puhuu esimerkiksi se, että kolmipäiväisten väkivaltaisuuksien jälkeen lähes kaikki armenialaiset pakenivat kaupungista . Tapahtuma tuli tunnetuksi nimellä Sumgaitin pogromi. Pogromilla tarkoitetaan valtiovallan toteuttamaa tai hyväksymää etnistä puhdistusta tai joukkovainoa. Armenialaisille se oli muistutus turkkien vuonna 1015 toteuttamasta, miljoonan armenialaisen hengen vaatineesta, etnisestä puhdistuksesta . Vastaavia armenialaisia vastaan suunnattuja pogromeja toteutettiin myös heti Sumgaitin perään Gugarkissa ja helmikuusa 1990 Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa. Vuonna 1992 siviiliä niin sanotussa Khojanyn teurastuksessa armenian miehitysjoukot tappoivat 200-1000 Azerbaidžanlaista.

20.2.1988 Nagorno-Karabakhin puolueosasto järjesti kansanäänestyksen ja päätti irrottautua Azerbaidžanista ja liittyä Armenian neuvostotasavaltaan. Kyseessä oli ennennäkemättömän avoin kapina ja Neuvostoliiton hajoamisen ensiaskel, joka saavutti laajan näkyvyyden ympäri maailmaa. Gorbachov kieltäytyi tekemästä muutosta päätyen sen sijaan erottamaan molempien neovostotasavaltojen puoluejohdon. Siitä alkoi kiivas byrokraattinen ja sotilaallinen kädenvääntö Nagorno-Karabakhin hallinnosta Azerbaidžanin samalla pyrkiessä vahvistamaan demografista oikeutustaan alueeseen tappamalla ja ajamalla armenialaisia pois alueelta ja myöhemmin muualtakin Azerbaidžanista. Tähän armenialaiset nationalistit vastasivat tappaen 100 ja ajamalla 200 000 azeria maastaan. Spitak maanjäristyksen tapettua 50 000 – 75 000 ja jätettyä yli 500 000 ihmistä kodittomiksi, Gorbachov määräsi kaikki Nagorno-Karabakhia vuodesta 1980 käytännössä hallinneen armenialaisen Karabakhin neuvoston jäsenet pidätettäväksi.

30.8.1991 Azerbaidžan julistautui itsenäiseksi ja 26.11.1991 Azerbaidžanin johto päätti omien lakiensa vastaisesti lakkauttaa Nagorno-Karabaktin autonomian ilman kansanäänestystä. 10.12.1991 Nagorno-Karabakt järjesti kuitenkin kansanäänestyksen itsenäisyydestään ja päätyi kannattamaan sitä 82.2 prosentin enemmistöllä, Azerien tosin boikotoidessa äänestystä. 6.1.1992 juuri nimitetty Karabaktin uusi hallinto julistautui itsenäiseksi.

Ensimmäinen Nagorno-Karabakhin sota

Vuonna 1988 puhjenneen sodan alkuaikoina neuvostojoukot osallistuivat taisteluihin pääasiassa Azerbaidžanin puolella. Neuvostoliiton sorruttua Venäjän johto oli sekasorron tilassa. Venäjä tuki virallisesti Azerbaidžania samalla kuitenkin toimittaen aseita, ampumatarvikkeita ja panssaroituja ajoneuvoja Armenialle painostaakseen Azerbaidžania tiiviimpään yhteistyöhön, sekä mahdollisesti suojellakseen intressejään Bakun öljykentillä. Armenia ja Venäjä ovat molemmat kieltäneet syytökset, Venäjä väittäen Armeniaan kuljetettuja tarvikkeita varastetuiksi. Molemmat osapuolet palkkasivat venäläisiä palkkasotilaita Azerbaidžanin hyödyntäessä myös venäläisiä, iranilaisia ja turkkilaisia kouluttajia.

Alkuvuodesta 1992 Nagorno-Karabakhin konflikti puhkesi avoimeksi sodaksi Armenian ja Azerbaidžanin välille. Samana vuonna Nagorno-Karabakhia auttamaan hyökännyt Armenia valtasi Lachin käytävän muodostaen maasillan alueelle, mutta jatkoi etenemistä, kunnes lopulta vuoden 1993 lopulla Armenia miehitti noin 20 prosenttia Azerbaidžanin maaperästä. Venäjän toimiessa rauhanneuvottelijana tulitauko maiden välille saavutettiin viimein vuonna 1944, mutta sodan voittanut Armenia kieltäytyi vetäytymästä alueelta ennen kuin Nagorno-Karabakhin itsenäisyys olisi turvattu.

Helsingissä 24.3.1992 ETYJ:n yhteyteen perustettiin niin sanottu Minskin ryhmä, jonka puheenjohtajuus on jaettu Ranskan, Venäjän ja Yhdysvaltojen kesken. Minskin ryhmän tavoitteena on Armenian ja Azerbaidžanin rauhanprosessin edistäminen ja rauhanneuvottelujen järjestäminen Minskissä. Rauhanprosessi ei kuitenkaan ole vielä toistaiseksi edennyt siihen pisteeseen, että Minskin neuvotteluja olisi kyetty järjestämään. Vuonna 1997 Minskin ryhmä toi pöytään porrastetun rauhansuunnitelman, joka olisi edellyttänyt Armenian joukkojen vetämistä pois Azerbaidžanista ennen Nagorno-Karabakhin asemasta päättämistä, ja vaikka ehdotus hyväksyttiin sekä Azerbaidžanin, että varauksella Armenian toimesta, Artsakin tasavalta kieltäytyi edes harkitsemasta asiaa.

Vuonna 2001 Armenia, Azerbaidžan, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat tapasivat Pariisissa ja Key Westissä , mutta keskustelujen sisältö pidettiin salassa, eikä kentällä tapahtunut muutoksia. 7.10.2002 Sekä Armenia että Azerbaidžan kyseenalaistivat Minskin ryhmän hyödyllisyyden syyttäen sitä rauhanprosessin jumittumisesta . Huolimatta epäonnistumisesta rauhaneuvotteluprosessin edistämisessä kansainvälisellä yhteisöllä on ollut merkittävä rooli konfliktissa. Varsinkin muihin Neuvostoliiton hajoamista seuranneisiin konflikteihin verrattuna. Tilannetta vaikeuttaa Venäjän kolmoisrooli molempien osapuolten tukijana, suorana hyödynsaajana, ja rauhanneuvotteluprosessia vetävän Minskin ryhmän puheenjohtajanamaana.

Azerbaidžan on pitkään syyttänyt Minskin ryhmää puolueellisuudesta vedoten puheenjohtajistomaiden kytköksiin Armeniaan ja haluttomuuteen painostaa Armeniaa vetämään joukkonsa pois miehitetyiltä alueilta . Tilannetta vaikeuttaa se, että vuonna 2008 YK:n yleiskokous päätyi äänin 39/7 Azerbaidžanin puolelle kiistassa vaatien Armeniaa vetämään joukkonsa pois alueelta. Päätöslauselmaa vastaan äänestivät Minskin ryhmän puheenjohtajiston lisäksi vain Angola, Armenia, Intia ja Vanautu sadan muun maan jättäytyessä pois äänestyksestä. YK:n päätös oli propagandavoitto Azerbaidžanille ja takaisku tasapuoliselle rauhanneuvotteluprosessille, sekä selvä osoitus Armenian vajoamisesta epäsuosioon.

Sodan ensimmäisinä vuosina demokraattinen Armenia oli länsimaiden suosiossa, mutta menetti asemansa jatkamalla hyökkäystä ja miehittämällä monta kertaa Nagorno-Karabakhia suuremman alueen. Monille armenialaisille Nagorno-Karabakh näyttäytyy etulinjana turkkeja vastaan ja varoittavana esimerkkinä siitä, miten sitä ympäröivät valtiot sodan voitettuaan armenialaisia kohtelisivat. Armenialaiset kokevatkin olevansa vihollisten piirittämiä ja pitävät vahvaa sotilaallista asemaa elintärkeänä. Vastaavasti heikko sotamenestys, koston kaipuu ja huoli Nagorno-Karabakhin menetyksestä potentiaalisesta seuraavista muiden alueiden itsenäistymispyrkimyksistä kalvaa Azerbaidžania.

16.10.2017 Genevessä järjestetyssä Minskin ryhmän konferenssissa Armenia ja Azerbaidžan lupasivat jälleen sitoutua rauhanprosessin ajamiseen ja vähentämään jännitteitä raja-alueella, mutta varsinaiset toimet jäivät puheen tasolle. Pitkistä tulitauoista huolimatta vuosisatoja jatkunut konflikti ei vuoden 1988 jälkeen ole täysin laantunut. Taloudelliset painostukset, ajoittain väkivaltaisiksi puhkeavat protestit ja protestien torjunta, sekä kilpavarustelu ovat jatkuneen koko konfliktin ajan vaikeuttaen rauhanprosessin edellyttämän luottamuksen syntymistä.

Toinen Nagorno-Karabakhin sota

27.9.2020 uusi sota Nagorno-Karabakhin alueesta syttyi Armenian ja Azerbaidžanin välille. Aktiiviset taistelut kestivät yhteensä 44 päivän ajan. Sen aikana Azerbaidžan keskitti epäsuoraa tulta Nagorno-Karabakhiin erottelematta sotilas- ja siviilikohteita, kuten kouluja ja sairaaloita. Pommitukset tehtiin rypäleammuksia käyttäen, minkä lisäksi videot mielivaltaisista sotavankien teloituksista ovat levinneet sosiaalisessa mediassa. Kaikki kolme ovat kansainvälisen sodankäynnin säännöstön vastaisia toimia, mutta lopullisen tuomion on tultava oikeusistuimelta. ´ Omista rypälepommituksista tuolimatta armenialaisten kokemus sotarikosten uhriksi joutumisesta on kuitenkin omiaan vaikeuttamaan tulevia rauhanneuvotteluja, joihin tosin kummallakaan osapuolella ei vaikuta olevan valmiutta.

Uusi eskalaatio alkoi Azerbaidžanin joukkojen ylittäessä vuonna 1994 asetetun Nagorno-Karabakhin rajan yli. Azerbaidžanin tavoitteena oli valloittaa vuonna 1994 menetetyt alueet takaisin ja perustaa asema Karabakhin vuoriston alamaille, mutta Nagorno-Karabakhin pommitukset osoittavat Azerbaidžanin tavoitteiden ulottuneen myös ylemmäs vuoristoon. Turkin tukemana Azerbaidžan hyödynsi laaja-alaisesti moderneja lennokkeja pommitusten toteuttamisessa , mutta alun voitosita huolimatta Azerbaidžanin panssaridivisioona koki kovia tappioita.

9.11.2020 pian Nagorno-Karabakhin toiseksi suurimman kaupungin Sushan valtauksen jälkeen uusi tulitaukosopimus solmittiin Armenian, Azerbaidžanin ja Venäjän välille. Sopimuksessa Armenia sitoutui palauttamaan vuonna 1944 miehitetyt alueet Azerbaidžanille ja turvata huoltoyhteydet Nakhichivan enklaaviin. Tulitauon solmimisesta tuohtuneet armenialaiset protestoijat murtautuivat keskeisiin hallintorakennuksiin Yerevanissa. 13.4.2021 Minskin ryhmän puheenjohtajisto muistutti konfliktin osapuolia kestävän rauhan vaativan molemminpuolisia luottamusta rakentavia toimia, kuten sotavankien vapauttamista, suoriin neuvotteluihin osallistumista ja kansainvälisten avustusjärjestöjen päästämistä konfliktialueelle. 28.5.2021Minskin ryhmän puheenjohtajisto vaati Azerbaidžaniakin vapauttamaan ottamansa sotavangit ja molempia osapuolia noudattamaan tulitaukosopimuksen vaatimuksia sekä purkamaan humanitaarisen avun toimittamisen esteet Nagorno-Karabakhin alueelta.

Armenian ja Azerbaidžanin asettamista taloudellisista ja liikkumisen rajoitteista johtuen avun saaminen konfliktialueelle on ollut estynyttä. Tilannetta vaikeuttaa perusterveydenhuoltokapasiteetin hyvin alhainen taso ja infrastruktuurin tuhoutuminen pommituksissa on vaikeuttanut kansainvälisen avun toimittamista konfliktialueelle. Azerbaidžan on ollut haluton päästämään kansainvälistä kriisiapua alueelle auttamaan vihollisiksi koettuja armenialaisia. Toisen Nagorno-Karabakhin sodan puhjettua avun tarve kasvoi kuitenkin voimakkaasti ja 20.10.2020 WHO käynnisti erityisoperaationkonfliktissa haavoittuneiden auttamiseksi ja COVID-19 pandemiakriisin leviämisen rajoittamiseksi. Helmikuussa 2021 Armenia pyysi apua sodan ja pandemiakriisin uhrien kuntouttamisessa ja WHO vastasi lähettämällä teknisen asiantuntijan auttamaan terveysministeriötä toimintakapasiteetin kasvattamisessa . Hoidon tarve alueella kasvaa kuitenkin tarjontaa nopeammin. Tulitauon jatkuminen ja väkivaltaisuuksien laantuminen ovat välttämättömiä edellytyksiä pandemiakriisin leviämisen alueella rajoittamiselle . Tarkkoja tartuntalukuja alueelta ei kuitenkaan ole saatavissa, sillä testejä on väkivaltaisuuksista johtuen toteutettu hyvin vähän.

Vaikka vuosia jatkuneet rauhanneuvottelut ovat edelleen täysin jumissa, kokonaisuutena arvioituna vaikuttaa kuitenkin siltä, että molempien maiden johto on kansalaisiaan valmiimpi hyväksymään rauhan. Kaiken kaikkiaan toistavat sotarikokset ja historiallinen epäluottamus ovat merkittäviä esteitä rauhan muodostumiselle. Erityisesti Nagorno-Karabakhin armenialaisten on kaiken kokemansa jälkeen vaikea luottaa Azerbaidžanin hyväntahtoisuuteen ja siksi on oletettavaa, että mikäli heille annetaan sananvaltaa asian suhteen, tulee Artsakin tasavalta jatkossakin estämään Azerbaidžanin vallan alle palaamista edellyttävät rauhansopimukset, ainakin ilman laajaa autonomiaa. Huomionarvoista lieneekin, ettei Artsak enää ollut marraskuun tulitaukosopimuksen allekirjoittajaosapuoli kuten vuonna 1994, vaan sen sijaan sopimuksen allekirjoitti Venäjä.