[[suggestion]]
Arabikevät

Taustaa

Vuotta 2011 leimasivat mielenosoitukset, yhteenotot ja suuret mullistukset Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. Mielenosoitukset alkoivat Tunisiasta, mutta ne levisivät nopeasti Egyptiin, Algeriaan, Libyaan, Marokkoon ja lopulta myös Syyriaan, Jemeniin sekä Bahrainiin. Toisissa maissa arabikevään vaikutukset hiipuivat parin vuoden sisällä kansannousujen alkamisesta, mutta esimerkiksi Egyptissä ja Syyriassa mielenosoituksista lähtenyt poliittinen muutos on johtanut hyvin epävakaisiin oloihin ja sotilaallisiin konflikteihin.

Syynä kansannousuihin oli demokratian, ihmisoikeuksien ja parempien elinolojen tavoittelu. Erilaiset historialliset, sosiaaliset ja hallinnolliset olosuhteet ovat vaikuttaneet kansannousun vaihteleviin syihin ja seurauksiin. 

Vuoden 2011 tapahtumista käytetään termiä arabikevät, mutta sanaa on myös kritisoitu. Yksi syy on, että mielenosoituksiin osallistui myös monia muita kansanryhmiä, kuten berbereitä ja kurdeja. Termiä ”kevät” on myös pidetty liian myönteisenä ottaen huomioon verenvuodatuksen mielenosoitusten yhteydessä.

Tunisia

Arabikevään tapahtumat alkoivat Tunisiassa yhden miehen henkilökohtaisella tragedialla 17. joulukuuta 2010. Nuori torimyyjä Mohamed Bouazizi poltti itsensä hengiltä protestina Tunisian hallintoa, heikkoa sosiaalista kehitystä ja huonoja elinolojaan vastaan. Monet tunisialaiset tunnistivat itsensä Bouazizin ahdingosta. Tämä tapahtuma aloitti kansannousun, joka levisi Sidi Bouzidin pikkukaupungista eri osiin maata ja myös pääkaupunkiin Tunisiin. Useita satoja ihmisiä kuoli mielenosoituksien yhteydessä tapahtuneissa levottomuuksissa.  

Jasmiinivallankumouksena tunnetun kansannousun taustalla oli taloudellisia ja sosiaalisia syitä. Laaja työttömyys erityisesti nuorten keskuudessa, elintarvikkeiden hintojen nousu ja ihmisoikeusongelmat johtivat kansalaisten turhautumiseen. Kansannousuun osallistuneet vaativat demokratiaa ja hallinnon vaihtumista.

Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali oli ollut vallassa vuodesta 1987. Opposition toiminta oli sallittua, mutta hallinto oli autoritaarista ja korruptoitunutta.  

Presidentti Ben Ali vastasi aluksi mielenosoituksiin ottamalla käyttöön sotatilalain, mutta lopulta tammikuussa 2011 presidentti ja hänen perheensä joutuivat pakenemaan Tunisiasta Saudi-Arabiaan. Ben Ali kuoli kesällä 2019.

Sosiaalisella medialla oli suuri vaikutus Tunisian tapahtumiin. Facebookin, Twitterin ja YouTuben kautta jaettiin tietoa sekä aktivoitiin nuoria ja keskiluokkaa. TV-asema Al-Jazeeralla oli myös tärkeä rooli sen välittäessä tietoa kansannousun vaiheista. 

Ben Alin paon jälkeen pääministeri Mohammed Ghannouchi perusti väliaikaisen hallituksen, jossa oli useita jäseniä edellisestä hallituksesta. Hänet pakotettiin kuitenkin eroamaan demokratialiikkeen voimistuessa ja vaatiessa todellista muutosta. Maan johtoon tuli uusi väliaikaishallitus siihen asti, kunnes uudet vaalit järjestettiin lokakuussa 2011.  

Rauhallisesti sujuneissa vaaleissa äänestysaktiivisuus nousi yli 90 prosenttiin. Vaalit voitti maltillinen islamistinen Ennahda-puolue. Hallituksen tehtäväksi tuli laatia maahan uusi perustuslaki.   

Kansalliskokous valitsi joulukuussa 2011 maan uudeksi väliaikaiseksi presidentiksi CPR-puolueen johtajan, ihmisoikeusaktivisti Moncef Marzoukin ja väliaikaiseksi pääministeriksi suurimman puolueen Ennahdan johtajan Hamadi Jebalin. Kesäkuussa 2011 entinen presidentti Ben Ali tuomittiin poissaolevana 35 vuodeksi vankeuteen valtion omaisuuden varastamisesta. Vuotta myöhemmin hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallisuudesta 43 protestoijan kuolemaan vallankumouksen aikana.   

 

Tunisiassa oli puhjeta sisällissota vuonna 2013, kun kaksi oppositiopoliitikkoa murhattiin. Neljästä kansalaisjärjestöstä muodostuva niin sanottu rauhankvartetti onnistui kuitenkin saamaan osapuolet neuvottelemaan keskenään. Neuvotteluissa päätettiin uudesta perustuslaista, joka astui voimaan tammikuussa 2014, ja uusista vaaleista, jotka järjestettiin lokakuussa 2014. Vaalit voitti maallinen Nidaa Tounes -puolue, joka otti hallitukseen mukaan myös islamistit.  

Rauhankvartetti palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 2015 Tunisian rauhan ja demokratian edistämisestä. Tunisia onkin yksi harvoista maista, jossa kansannousu on johtanut maan tilanteen parantumiseen ja demokratian vahvistumiseen, sillä se on muun muassa onnistunut järjestämään monet demokraattiset vaalit.

Maan tilannetta kuitenkin varjostaa edelleen heikko työllisyystilanne sekä terroristijärjestöjen jalkautuminen maahan. Maan turismisektori on kärsinyt vuonna 2015 tehtyjen terrori-iskujen seurauksena. Viime vuosina maa on kärsinyt talousongelmista. Etenkin nuorisotyöttömyys on korkealla, hinnat ovat nousseet ja hallitusta repivät sisäiset ristiriidat. Maassa on nähty jälleen mielenosoituksia, jotka eivät kuitenkaan ole kärjistyneet vuoden 2011 tapahtumien kaltaisiksi.

Kesällä 2019 Tunisian istuva presidentti, 92-vuotias Beji Caid Essebsi kuoli. Presidentinvaaleja aikaistettiin, ja syksyllä voiton vei eläkkeellä oleva oikeustieteen professori Kaïs Saïed, joka ilmoitti tärkeimmäksi tavoitteekseen sosiaalis-taloudellisten olojen parantamisen. Saïed pidetään kansanomaisena mutta vanhoillisena. Riippumattomana ehdolle asettunut Saïed tukee maltillista islamistipuoluetta Ennahdaa.

Vaalien alla kritisoitiin sitä, että toinen suosittu ehdokas, mediamoguli Nabil Karoui, vangittiin rahanpesusyytteiden vuoksi, eikä hän päässyt osallistumaan Tunisian historian ensimmäisiin suoriin vaaliväittelyihin tv:ssä.

Lue lisää Tunisiasta.

Egypti

Egyptissä kansannousu alkoi 25. tammikuuta 2011, jolloin tuhannet mielenosoittajat marssivat Kairossa protestina presidentti Hosni Mubarakin hallintoa vastaan. Mubarak oli ollut vallassa vuodesta 1981 lähtien. Mielenosoitukset kasvoivat nopeasti ja keräsivät satoja tuhansia ihmisiä Tahririn aukiolle, josta tuli Egyptin kansannousun päänäyttämö.   

Mielenosoituksissa vastustettiin muun muassa poliisin raakuutta, työttömyyttä, huonoja palkkoja, asuntopulaa, elintarvikkeiden hintojen nousua, korruptiota ja sananvapauden rajoituksia sekä vuodesta 1981 asti voimassa ollutta poikkeustilalakia, joka antoi hallinnolle ja armeijalle laajat vapaudet. Päätarkoituksena oli kuitenkin kaataa Hosni Mubarakin hallinto. Mielenosoitukset olivat aluksi rauhallisia, mutta väkivaltaiset yhteenotot turvallisuusjoukkojen ja mielenosoittajien välillä lisääntyivät nopeasti. Alkuvuonna 2011 mielenosoituksissa menehtyi noin 850 ihmistä.   

 

Kuten Ben Ali Tunisiassa, myös Mubarak yritti tyynnytellä mielenosoittajia lupaamalla uudistuksia sekä erottamalla hallituksen. Tämä ei kuitenkaan täyttänyt mielenosoittajien vaatimuksia. Helmikuussa 2011 Mubarak erosi ja luovutti vallan maan armeijalle. Sotilasjohto nimitti uuden väliaikaisen pääministerin sekä toimikunnan valmistelemaan demokraattisia vaaleja.   

Mubarak sai elinkautisen vankeustuomion, mutta Egyptin korkein valitustuomioistuin vapautti hänet vuonna 2017. Mubarak kuoli helmikuussa 2019 hänelle tehdyn leikkauksen jälkeen.

Myös Egyptissä sosiaalisen median rooli on ollut merkittävä: Facebookin ja Twitterin avulla koordinoidaan mielenosoituksia ja levitettiin tietoa.  Lisäksi kansainvälinen lehdistö on saanut tietoa tapahtumista pääasiassa sosiaalisen median kautta.

Ensimmäiset vapaat parlamentin vaalit pidettiin marraskuussa 2011 ja presidentinvaalit järjestettiin toukokuussa 2012. Maan presidentiksi valittiin muslimiveljeskunnan tukema Mohammad Mursi. 

Uusi pääministeri Hisham Qandil asetti syksyllä uuden hallituksen, joka koostui pitkälti edellisen hallituksen teknokraateista ja islamisteista, ja jätti liberaalit ja maallistuneet sivummalle. Perustuslakia säätävän satapaikkaisen kansalliskokouksen kokoonpano ja siinä istuvien islamististen tahojen nimitykset korkeisiin virkoihin saivat oppositiopuolueet boikotoimaan poliittista prosessia ja kritisoimaan Mursin omavaltaisten toimien lainvoimaisuutta.  

Islamistien luoma perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä joulukuussa 2012. Heikon osallistumisprosentin takia vain neljännes egyptiläistä äänesti sen puolesta. Vuoden 2011 vallankumouksen kaksivuotispäivänä mielenosoitukset käynnistyivät uudestaan ja ihmiset kokoontuivat jälleen Tahririn aukiolle osoittamaan mieltään muslimiveljeskunnan politiikkaa vastaan. Mielenosoituksissa menehtyi yli 50 ihmistä.

Kesäkuun 26. päivänä 2013 Mursi piti yli kaksituntisen televisioidun puheen, jonka tarkoitus olla sovitteleva puhe. Puheen sisältö kuitenkin kiihdytti mielenosoituksia entisestään, ja kansa alkoi vaatia Mursin eroamista.    

Lopulta heinäkuussa 2013 armeija syrjäytti Abdel Fattah al-Sisin johdolla muslimiveljeskunnan ja presidentti Mursin vallasta. Muslimiveljeskunta julistettiin joulukuussa 2013 terrorijärjestöksi ja sen toiminta kiellettiin. Mursin erottamisen jälkeiset levottomuudet ajoivat maan jälleen protestien aallokkoihin. Mursi tuomittiin kesäkuussa 2016 elinkautiseen vankeuteen laittoman järjestön johtamisesta. Kesällä 2019 hän kuoli oikeudenkäynnin yhteydessä. Huonojen vankilaolosuhteiden on arveltu vaikuttaneen hänen kuolemaansa.

Vuonna 2014 Egyptin presidentiksi valittiin Abdel Fattah al-Sisi. Sisin vallan alla Egyptistä on tullut uudelleen diktatuuri. Hallinto on ottanut käyttöön kovat terrorisminvastaiset lait ja muita tiukkoja lakeja ja muun muassa kieltänyt yli kymmenen hengen julkiset kokoontumiset. Kansalaisjärjestöjä, toimittajia, juristeja ja muita aktivisteja ahdistellaan, pahoinpidellään, kidutetaan ja pidätetään. Maassa on tuhansia poliittisia vankeja. Muslimiveljeskunnan jäsenille on annettu kuolemantuomioita.

 Maassa on tapahtunut myös useita ääri-islamilaisia terrori-iskuja.

Syksyllä 2019 Egyptissä nähtiin harvinaisia mielenosoituksia, joiden seurauksena parissa viikossa pidätettiin yli 2 300 ihmistä. Mielenosoitukset olivat suurimmat sitten vuoden 2014.

Sisi valittiin uudelleen presidentiksi keväällä 2018. Vastaehdokkaat oli hiljennetty tai vangittu. Myöskään syksyn 2020 parlamenttivaalien ei odoteta johtavan muutoksiin.

Lue lisää Egyptistä.

Algeria ja Marokko

Vastaavia mielenosoituksia pidettiin myös Algeriassa ja Marokossa. Mielenosoitukset alkoivat tammikuussa 2011 ja kiihtyivät helmikuussa. Ne eivät kuitenkaan olleet yhtä laajoja kuin naapurimaissa, sillä esimerkiksi maiden armeijat ja mellakkapoliisit pysyivät lojaaleina hallintoa kohtaan.  

Mielenosoitukset Marokossa ja Algeriassa eivät johtaneet hallinnon vaihtumiseen, mutta muita poliittisia muutoksia tapahtui. Algeriassa lopetettiin poikkeustila, joka oli ollut voimassa vuodesta 1992 lähtien, ja maan perustuslakiin luvattiin muutoksia, jotka vahvistaisivat demokratiaa. Lisäksi hallitus lupasi puuttua työttömyyteen.

Vuonna 2016 Algeriassa hyväksyttiin perustuslakiuudistus, joka muun muassa rajoitti presidentin kausien määrän kahteen, vahvisti parlamenttia ja antoi berberikielelle virallisen aseman. Se ei kuitenkaan enää riittänyt: kun vuodesta 1999 asti vallassa ollut, huonon terveyden takia julkisuudesta poissa pysynyt presidentti Abdelaziz Bouteflika ilmoitti helmikuussa 2019 asettuvansa jälleen ehdolle, algerialaiset saivat tarpeekseen.

Kymmenet tuhannet ihmiset vaativat mielenosoituksissa hallinnon uudistamista sekä puuttumista talousongelmiin, korruptioon ja työttömyyteen. Lopulta 82-vuotias Bouteflika erosi tehtävästään. Joulukuussa 2019 uudeksi presidentiksi valittiin entinen pääministeri Abdelmadjid Tebboune. Mielenosoitukset kuitenkin jatkuivat aina koronakevääseen 2020 asti, sillä uusi hallinto ei ole saanut kaikkien luottamusta.                                                                                                                

Marokon hallitus puolestaan lupasi vähentää kuninkaan valtaa, ja kuningas Mohammed IV itse esitti lukuisia muutoksia perustuslakiin, jonka myötä hänen valtaansa vähennettäisiin ja siirrettäisiin parlamentille. Asiasta järjestettiin kesäkuun lopussa 2011 kansanäänestys, jossa ehdotetut muutokset perustuslakiin hyväksyttiin.  

Tyytymättömyys velloo kuitenkin edelleen Marokossa. Maa on pääosin välttynyt islamistisilta terrori-iskuilta, mutta monissa muualla maailmassa tapahtuneissa iskuissa on ollut osallisena marokkolaisia. Taustalla on muun muassa nuorison tyytymättömyys ja näköalattomuus. Marraskuussa 2016 maassa nähtiin myös mielenosoituksia, kun tuhannet marokkolaiset vastustivat korruptiota ja poliisiväkivaltaa.

Lue lisää Algeriasta.

Lue lisää Marokosta.

 

Libya

Libyan kansannousu puhkesi helmikuussa 2011. Kapina alkoi maan toiseksi suurimmasta kaupungista Bengasista ja levisi nopeasti pääkaupunkiin Tripoliin sekä maan muihin osiin. Kuten naapurimaissakin, mielenosoittajat vaativat parempia elinoloja ja enemmän vapautta ja ilmaisivat tyytymättömyytensä autoritaarista hallintoa kohtaan. Vuodesta 1969 maata hallinnut Muammar Gaddafi ilmoitti, ettei hän ollut valmis luopumaan vallasta. 

Ensimmäisen mielenosoituspäivän jälkeen Internet-yhteydet katkaistiin koko maassa. Tämä esti sosiaalisen median käytön, joka oli tärkeä työkalu mielenosoituksien järjestämisessä.   

Gaddafin hallinto otti maan asevoimat käyttöön mielenosoittajia ja siviilejä vastaan. Konflikti kehittyi sisällissodaksi, kun mielenosoittajat ryhtyivät aseelliseen vastarintaan. Myös osa hallinnon jäsenistä liittyi vastarintaan osallistumalla sekä siviilijohdon kehittämiseen että sotilaalliseen vastarintaan. Mukana oli alusta asti myös väkivaltaisia ääriliikkeitä.

Libyan siirtymäajan kansallinen neuvosto perustettiin 26. helmikuuta, ja 5. maaliskuuta se julistautui ”Libyan valtion ja kansan ainoaksi edustajaksi”.  Useat valtiot tunnustivat väliaikaishallituksen Libyan kansan virallisena edustajana.  

Vastauksena Libyan sisällissotaan YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuussa päätöslauselman 1973, joka salli "kaikki tarvittavat toimet" siviilien suojelemiseksi; ei kuitenkaan miehitysjoukkojen lähettämistä. Tämä tarkoitti lentokieltoalueen perustamista ja ilmaiskujen sallimista. Syy sotilaalliseen interventioon oli siviilien suojelu Libyan hallituksen hyökkäyksiltä.  

Operaation alkaessa sen johtaja ja komentoketju oli epäselvä. Yhdysvallat halusi eroon operaation johdosta ja antaa sen Natolle, mitä Britannia ja Italia kannattivat. Ranska, Turkki ja Saksa puolestaan vastustivat ajatusta, ja Ranska uskoi Naton johdon vaikuttavan negatiivisesti arabimaiden suhtautumiseen. Maaliskuun 27. päivänä Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen tiedotti Naton ottavan koko Libyan sotilasoperaation välittömästi johtoonsa.   

Seuraavan puolen vuoden aikana käytiin laajoja taisteluja keskeisissä kaupungeissa. Kapinalliset valtasivat viimeisen Gaddafin hallitseman Sirten kaupungin 20. lokakuuta 2011. Gaddafi sai surmansa hyökkäyksessä ja Libyan kapinan julistettiin virallisesti päättyneen 23. lokakuuta.  

Taistelut olivat aiheuttaneet vakavia tappioita ja suuria aineellisia vahinkoja molemmin puolin. Kansainvälisiä joukkoja on kritisoitu siitä, ettei sen rooli sisällissodassa rajoittunut alkuperäiseen tavoitteeseensa, eli siviilien suojeluun Libyan armeijalta, vaan se näytti usein aktiivisesti auttavan kapinallisia taistelussa maan herruudesta.  

Elokuussa 2012 väliaikaishallitus luovutti valtaoikeutensa kongressille, joka valittiin heinäkuussa. Se kokoontui ensimmäistä kertaa 7. heinäkuuta. Kongressin presidentiksi valittu National Front Partyn johtaja Mohammed Magarief erosi tehtävästään toukokuussa 2013, koska uuden lain mukaan Gaddafin hallinnon aikana johtotehtävissä toimineet eivät saa toimia hallitustehtävissä. Berberi-vähemmistöön kuuluva Nouri Abusahmain valittiin Magariefin seuraajaksi kesäkuussa. Marraskuussa 2012 maan pääministerinä aloitti ihmisoikeusasianajaja Ali Zeidan, joka kokosi maan hallituksen maantieteellistä tasapainoa korostaen.  

Libya ajautui kuitenkin uudelleen kaaokseen vuonna 2014, kun vaalitulokseen tyytymättömät islamistiset ryhmät valtasivat maan pääkaupungin Tripolin. Maassa alkoi toimia kaksi kilpailevaa hallitusta: Tripolissa toimiva kapinallishallitus sekä maan itäosassa toimiva kansainvälisen yhteisön tunnustama hallitus.

Vuoden 2016 alussa YK:n ehdotuksesta Libyalle nimettiin yhteishallitus, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa maan tilanne. Hallitus muutti Tripoliin vuonna 2016, ja sitä alkoi johtaa pääministeri Fayes al-Sarraj.  

Viime vuosina sisällissota on kuitenkin jälleen kiihtynyt, kun sotamarsalkka Khalifa Haftarin joukot ovat taistelleet kansainvälisesti tunnustettua hallintoa vastaan. Keväällä 2019 hänen johtamansa joukot saivat haltuunsa suuria osia Libyasta. Yli tuhat ihmistä kuoli hyökkäyksessä ja satoja tuhansia pakeni. Libya jakaantui käytännössä itä- ja länsiosiin, ja lisäksi maassa toimii myös useita muita väkivaltaisia ryhmittämiä. Myös terroristijärjestö Isis on vallannut alaa maassa.

YK on asettanut Libyaan asevientikiellon, mutta siitä huolimatta useampikin maa on sotkeutunut konfliktiin. Egypti, Saudi-Arabia, Arabiemiirikunnat ja Venäjä ovat tukeneet Haftarin joukkoja, Turkki puolestaan Tripolin hallitusta. Myös Ranskan epäilleen tukeneen Haftaria epävirallisesti.

Kesällä 2020 YK:n tukema hallitus ajoi Haftarin joukot pois tämän joukkojen viimeisestä linnakkeesta Tarhounasta maan länsiosissa. Lokakuussa osapuolet sopivat ”pysyvästä” tulitauosta. Myös ulkomaalaisten joukkojen ja palkkasotilaiden on määrä poistua maasta.

Libya herättää huolta myös siirtolaisten tilanteen takia. Moni Eurooppaan pyrkivä siirtolainen yrittää Välimeren yli Libyan kautta mutta voi joutua Libyan pidätyskeskuksiin epäinhimillisiin olosuhteisiin. EU:ta on syytetty osallisuudesta järjestelmään, sillä se tukee Libyan rannikkovartiostoa siirtolaisten tulon torjumiseksi.

Lue lisää Libyasta.

Syyria

Syyrian kansannousu alkoi maaliskuussa 2011, kun joukko mielenosoittajia kerääntyi vaatimaan poliittisten vankien vapauttamista eteläisessä Daraan kaupungissa. Mielenosoitukset levisivät nopeasti myös muihin kaupunkeihin. Kansannousu yritettiin pysäyttää voimakeinoin. Syyrian turvallisuusjoukot ampuivat mielenosoittajia ja vangitsivat tuhansia ihmisiä. Tämän seurauksena vastarinta hallintoa kohtaan kasvoi entisestään, samoin kuin yhteenotot mielenosoituksissa.   

Presidentti Bashar al-Assad yritti hillitä levottomuuksia vapauttamalla poliittisia vankeja, erottamalla hallituksen ja kumoamalla vuodesta 1963 lähtien voimassa olleen poikkeustilan. Nämä eivät kuitenkaan riittäneet aitoa demokratiaa vaativille mielenosoittajille.   

Elokuussa oppositio perusti Syyrian kansallisen neuvoston, jonka tehtävä on edustaa kapinallisia. Neuvoston tavoitteena oli korvata Assadin hallinto demokraattisella hallinnolla ja vapailla vaaleilla. Syyrian armeijan loikkarit muodostivat Vapaan Syyrian armeijan ja aloittivat aseellisen taistelun hallitusta vastaan. Sittemmin vastarinta on hajonnut useiksi erillisiksi oppositioryhmittymiksi.

Marraskuussa 2011 Arabiliitto jäädytti Syyrian jäsenyyden ja päätti pakotteista sitä vastaan, sillä Syyrian hallitus ei ollut lupauksestaan huolimatta aloittanut noudattamaan Arabiliiton valmistelemaa rauhansuunnitelmaa.  

Väkivaltaisuudet levisivät vuoden 2012 aikana yhä laajemmalla alueella Syyriassa. Arabiliitto lähetti tammikuussa 2012 maahan tarkkailijoita. He kuitenkin joutuvat lähes välittömästi keskeyttämään työnsä taisteluiden jatkuessa. Helmikuussa YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui keskustelemaan arabimaiden ja Euroopan laatimasta Syyria-päätöslauselmasta. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan nimitettiin YK:n ja Arabiliiton Syyrian-erityislähettilääksi. Maaliskuussa Annan esitti kuusikohtaisen suunnitelman konfliktin lopettamiseksi. Syyrian hallitus ilmoitti hyväksyvänsä Annanin rauhansuunnitelman. Huhtikuun puolivälissä alkoi tulitauko, joka kuitenkin alkoi rakoilla jo saman kuun lopussa.   

Huhtikuussa YK:n turvallisuusneuvosto antoi valtuudet kaikkiaan 300 aseistamattoman sotilastarkkailijan lähettämiseen Syyriaan valvomaan aselepoa. He raportoivat vakavista tulitaukorikkomuksista. Toukokuussa kahdessa autopommi-iskussa Damaskoksessa sai surmansa 55 ihmistä ja Houlan kaupungissa Syyrian hallituksen joukot surmasivat yli 100 ihmistä. Kesän aikana taistelut kiihtyvät ja YK:n mukaan Syyrian kriisi oli muuttunut sisällissodaksi.  Puheessaan maan uudelle hallitukselle 26. kesäkuuta 2012, Syyrian presidentti Bashar al-Assad julisti Syyrian olevan sotatilassa. Elokuussa algerialainen Lakhdar Brahimi nimettiin jatkamaan Annanin työtä Syyrian-erityislähettiläänä.  

Toukokuun 2013 aikana Syyrian sisällissota levisi Golanin alueelle, jota YK:n UNDOF-joukot ovat valvoneet vuodesta 1974. Se sai aikaan monien osallistujamaiden vetäytymisen operaatiosta.  

Konfliktissa alkoi uusi vaihe, kun Irakista lähtöisin oleva julma ääriliike Isis sai haltuunsa suuria alueita Syyrian itäosista vuosina 2014–2015. Monet valtiot vastasivat Isisin nousuun muodostamalla sen vastaisen liittouman. Viime vuosina Assadin hallinto on päässyt konfliktissa voitolle ja vallannut takaisin alueita, jotka aiemmin olivat Isisin tai kapinallisten hallussa. Viimeinen kapinallisten hallussa oleva maakunta on Idlib, jossa on sekä siviileitä, opposition joukkoja että radikaaleja jihadistiryhmiä.

Syyrian kriisi on saanut merkittävät kansainväliset mittasuhteet, ja sen ratkaiseminen on erittäin vaikeaa. Kansainvälinen yhteisö ei ole päässyt yhteisymmärrykseen siitä, miten väkivaltaisuuksien kierre saataisiin Syyriassa loppumaan. Syyrian sisällissota on johtanut katastrofiin, jonka seurauksena noin 11,1 miljoonaa syyrialaista on humanitaarisen avun tarpeessa. Sodan on arveltu ajaneen noin 12 miljoonaa syyrialaista, eli yli puolet Syyrian sotaa edeltävästä populaatiosta, pois kodeistaan. Arviolta 5,6 miljoonaa ihmistä on joutunut jättämään kotinsa ja paennut Syyriasta ja 6,2 miljoonaa pakolaista on maan sisäisenä pakolaisena.

Lue lisää Syyrian konfliktista.

Lue lisää Syyriasta.

Jemen

Tammikuun 27. päivänä 2011 yhteensä 16 000 mielenosoittajaa marssi Jemenin pääkaupungin Sanaan kaduilla vaatien presidentti Ali Abdullah Salehin eroa. Saleh ilmoitti mielenosoittajille eroavansa lain mukaisesti vuonna 2013 ja että hän ei aio odotetusti siirtää valtaa pojalleen. Mielenosoitukset jatkuivat tästä huolimatta. Protestien pitkittyessä turvallisuusjoukot avasivat tulen mielenosoittajia kohti tappaen yli 50 ihmistä. Saleh julisti Jemeniin poikkeustilan.  

Kesäkuussa 2011 Saleh loukkaantui pommituksessa ja joutui lähtemään Saudi-Arabiaan hoidettavaksi.  Lopulta marraskuussa 2011 Saleh suostui luopumaan vallastaan ja siirtämään vallan varapresidentti Hadille. Hadi voitti helmikuussa 2012 järjestetyt presidentinvaalit. 

Palattuaan Jemeniin ex-presidentti Saleh alkoi tukea huthikapinallisia, jotka onnistuivat lisäämään omaa vaikutusvaltaansa maan epävakaan tilanteen myötä. Huthikapinalliset murhasivat Saleh'n myöhemmin vuonna 2017 tämän aiottua ryhtyä neuvottelemaan Saudi-Arabian kanssa.

Huthit pyrkivät syöksemään Hadin vallasta. Vuoden 2015 alussa presidentti Hadi pakeni Adeniin. Hadin hallitusta tukee Saudi-Arabian johtama liittouma, jotka ovat pommittaneet huthikapinallisia sekä myös lukuisia siviilikohteita. 

Pommitukset ja sen myötä kärjistynyt konflikti on aiheuttanut Jemeniin humanitaarisen kriisin, jota YK on kutsunut maailman pahimmaksi. Maan talous on lähes romahtanut, samoin terveydenhuoltojärjestelmä. Noin 80 prosenttia maan väestöstä, 24 miljoonaa ihmistä, tarvitsee jonkinlaista humanitaarista apua. Aliravitsemus on yleistä, ja maa on ollut lähellä suoranaista nälänhätää. Avustusvarojen puute, avun perillepääsyn estäminen sekä viimeisimpänä koronaviruspandemia kärjistävät kriisiä entisestään.

Yksi Jemenin kansannousun takana toimineista johtohahmoista, journalisti ja poliitikko Tawakkul Karman, palkittiin vuonna 2011 työstään demokratian ja rauhan edistämiseksi Jemenissä Nobelin rauhanpalkinnolla.  

Lue lisää Jemenin konfliktista.

Lue lisää Jemenistä.

Bahrain

Helmikuun 14. päivänä vuonna 2011 arabikevään tapahtumat inspiroivat bahrainilaisetkin osoittamaan mieltään. Suuri joukko mielenosoittajia marssi Bahrainin pääkaupungin Manaman kaduilla vastustaen korruptiota ja työttömyyttä ja osoittaen tyytymättömyytensä hallitsevaan monarkiaan kohtaan Bahrainissa. Yksi mielenosoituksen tärkeimmistä tavoitteista oli saavuttaa laajempi poliittinen vapaus ja vaikutusvalta shiiamuslimeista koostuvalle enemmistölle, joka oli kyllästynyt sunneista koostuvan vähemmistön hallintaan. Maan pääministeri on esimerkiksi toiminut virassaan vuodesta 1970.  

Mielenosoittajien kokoontumispaikkana käyttämästä Pearl-liikenneympyrästä on tullut, kuten Tahririn aukiosta Kairossa, symbolinen kokoontumispaikka mielenosoittajille. Mielenosoitukset kiellettiin ja kukistettiin väkivalloin ja useita sai surmansa, kun hallituksen joukot avasivat tulen aseettomia mielenosoittajia kohti Pearlin liikenneympyrässä 18. helmikuuta. Sunnimonarkia sai tähän sotilaallista tukea sunnijohtoiselta Saudi-Arabialta.  

15. maaliskuuta 2011 viikkoja kestäneiden mielenosoitusten jatkuessa viranomaiset julistivat poikkeustilalain. Poikkeustila kesti saman vuoden kesäkuuhun asti, ja sen aikana pidätettiin tuhansia mielenosoittajia, ihmisoikeusaktivisteja, toimittajia ja sosiaalisessa mediassa hallintoa kritisoineita. Monet tuomittiin vastikään perustetuissa sotilastuomioistuimissa. On myös raportoitu, että shiiatyöntekijät ja -opiskelijat ovat menettäneet työpaikkojaan mielenosoituksien seurauksena.  

Hallituksen uskonnollisia eroja korostavan politiikan lopettamista ja demokraattista hallintoa vaativat mielenosoitukset ovat jatkuneet aina tähän päivään asti huolimatta mielenosoituskielloista. Sunnihallinto on pyrkinyt pitämään virallisen neuvottelukanavan auki suurten shiia-puolueiden kanssa, mutta oppositio ja muun muassa ihmisoikeusjärjestöt ovat kritisoineet prosessia aidon dialogin ja poliittisen kehityksen tukahduttamisesta. Ihmisoikeustilanne on heikentynyt, ja esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan maassa on "nollatoleranssi" vapaalle poliittiselle ajattelulle.

Lue lisää Bahrainista.

Muut maat

Libanonissa, Jordaniassa, Saudi-Arabiassa, Iranissa, Irakissa, Omanissa ja Sudanissa on ilmennyt samankaltaisia, vähäisempiä protestiliikkeitä. Ne vaativat kehitystä demokratiaa vahvistamalla ja ihmisoikeuksia kunnioittamalla sekä elinolosuhteita parantamalla.  

Jordaniassa protestit ovat kiihtyneet esimerkiksi aina, kun hallituksen politiikka on johtanut polttoaineen hinnan nousemiseen, ja protestit ovat johtaneet pääministerin vaihtamiseen useita kertoja.

Libanonissa alkoi tammikuussa 2011 mielenosoituksia vastustamaan erityisesti poliittisen vallan jakoa uskonryhmien perusteella. Maassa on ollut levottomuuksia myös Syyrian sisällissodan tapahtumien vuoksi. Viime vuosina libanonilaiset ovat olleet tyytymättömiä erityisesti hallinnon korruptoituneisuuteen, ja elokuussa 2020 tapahtunut ammoniumnitraattilastin räjähdys oli monelle viimeinen pisara.

Libanonin tilanteesta voit lukea lisää täältä.

Aiheeseen liittyvät maat ja konfliktit  

Lue konfliktiin osallistuneiden maiden maaprofiilit:

Lue konfliktiin liittyvät konfliktiprofiilit:

 

Lähteet: Globalis.no, HS, UN News, BBC, Maailma.net, Human Rights Watch