[[suggestion]]
Libya

Taustaa

Libyalaisilla on pitkä historia siirtomaavallan ja sorron uhreina. Maan pohjoisosat olivat vuosina 1551–1911 osa Ottomaanien valtakuntaa. Vuonna 1911 Italia hyökkäsi Libyaan ja teki maasta oman maakuntansa. Toisen maailmansodan aikana brittijoukot ottivat vallan maassa. Libya itsenäistyi lopulta vasta vuonna 1951.

Vuonna 1969 eversti Muammar Gaddafi kaappasi vallan Libyassa. Vallankaappaus oli osa alueen laajempaa arabisosialistista, kolonialismin vastaista vallankumousliikettä. Väestö oli myös tyytymätön silloiseen kuningaskuntaan, sillä maan uudet öljytulot eivät hyödyttäneet kansaa. Sortopolitiikka kuitenkin jatkui, sillä käytännössä vallankaappaus vain korvasi yhden diktaattorin toisella.

Gaddafi pysyi vallassa 42 vuoden ajan. Hänen hallintonsa oli vastuussa lukuisista ihmisoikeusloukkauksista sekä kansainvälisen terrorismin tukemisesta. Sen vuoksi YK asetti maalle pakotteita vuonna 1992. Libyan suhteet länsimaiden kanssa kuitenkin alkoivat parantua asteittain 1990- ja 2000-luvun vaihteessa.

Vuonna 2010 Libyan talous oli Afrikan suurin, ja maa oli YK:n inhimillisen kehityksen indeksissä 53. sijalla, parhaana Afrikan maana. Ihmisoikeuksia, kuten kansalaisyhteiskuntaan, yhdistymisen vapauteen ja ilmaisunvapauteen liittyviä oikeuksia, rajoitettiin kuitenkin yhä rajusti. Tämä loi tyytymättömyyttä suurimpien väestöryhmien keskuudessa ja johti toiveisiin hallinnon vaihtumisesta.

Kansannousu alkaa

Helmikuun 16. päivänä vuonna 2011 Gaddafin hallintoa vastaan alkoi kansannousu. Se tapahtui samaan aikaan, kun myös Tunisiassa ja Egyptissä alkoi kansannousu. Tapahtumia on kutsuttu yhteisnimellä arabikevät. Kansannousuissa mielenosoittajat ympäri Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa ilmaisivat tyytymättömyyttään maidensa autoritaarista hallintoa kohtaan.

Libyassa tilanne kärjistyi nopeasti ja muuttui sisällissodaksi. Kapinallisten joukossa oli sotaveteraaneja, jotka olivat taistelleet al-Qaidan riveissä Sudanissa, Afganistanissa ja Irakissa. Vuonna 2016 julkaistun, Libyan sotaa käsittelevän brittiläisen tutkimusraportin mukaan militanteilla islamisteilla oli keskeinen rooli kansannousussa helmikuusta 2011 alkaen.

Gaddafin hallinto reagoi tilanteeseen käyttämällä sotilaallista voimaa kapinallisia vastaan. Gaddafin mukaan islamistiset ääriliikkeet olivat hyökänneet maahan ja se taisteli al-Qaidaa vastaan.

Kansainvälinen sotilasoperaatio Libyassa

Helmikuun 22. päivänä vuonna 2011 Gaddafi piti uhmakkaan puheen, jossa hän puhui Libyan puhdistamisesta vihollisista ”talo talolta”. Euroopassa ja Yhdysvalloissa alettiin pelätä vakavaa siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa, jopa kansanmurhaa. Se johti siihen, että YK:n turvallisuusneuvosto antoi lopulta luvan kansainväliselle sotilaalliselle väliintulolle Libyassa.

Maaliskuun 17. päivänä vuonna 2011, kuukautta kansannousun alkamisen jälkeen, YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselma 1973:n. Sen mukaan Libyan yläpuolelle perustetaan lentokieltoalue. Käytännössä tämä tarkoitti, että Gaddafin hallinto menetti mahdollisuuden käyttää ilmavoimia taistelussa kapinallisia vastaan. Jotta määräystä pystyttäisiin toteuttamaan, YK antoi kansainvälisille joukoille luvan käyttää voimaa Libyassa. Tarkoituksena oli suojella siviilejä. Mandaatti ei ottanut kantaa siihen, voisiko operaatio syrjäyttää Gaddafin vallasta.

Nato otti vastuun sotilasoperaatiosta, johon osallistui 15 maata. Nato aloitti myös maahyökkäyksen Gaddafin hallinnon joukkoja vastaan. Samaan aikaan Nato varusti kapinallisia ja antoi näille sotilaskoulutusta. Qatarista värvättiin myös salainen satojen sotilaiden maavoimien ryhmä.

Kapinalliset saivat lokakuun 20. päivänä vallan Sirten kaupungissa, joka oli viimeinen Gaddafin hallussa oleva kaupunki. Gaddafi löydettiin kaupungista ja hänet tapettiin. Sodan julistettiin virallisesti olevan ohi lokakuun 23. päivänä 2011.

Kapinalliset jatkoivat siitä huolimatta kostotoimia, valtataistelua ja rasistista väkivaltaa. Tuhansia mustia afrikkalaisia ajettiin systemaattisesti pois Libyasta, koska osan heistä väitettiin taistelleen Gaddafin puolesta.

Sotilasoperaation suurimpia kannattajia vuonna 2011 oli Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy. Jälkikäteen tehtyjen paljastusten mukaan Sarkozyn suunnitelmat liittyivät haluun vahvistaa Ranskan sotilaallista asemaa, saada suurempi osa Libyan öljyvaroista sekä vahvistaa Sarkozyn omaa asemaa Ranskassa. Häntä on syytetty siitä, että hän olisi saanut miljoonien eurojen arvosta laitonta kampanjatukea Gaddafilta.

Libya Gaddafin jälkeen

Siirtymäkauden jälkeen Libyassa järjestettiin kansalliskokouksen vaalit heinäkuussa 2012. Sen jälkeen maassa on kuitenkin syntynyt uusia konflikteja.

Maan länsiosiin pääkaupunki Tripoliin asettuneiden vanhan vallan edustajien sekä idässä sijaitsevassa Tobrukissa olevien, tuolloin kansainvälisesti tunnustetun uuden vallan edustajien välillä oli aluksi poliittista väkivaltaa ja konflikteja.

YK:n tukemien neuvottelujen välityksellä maahan perustettiin uusi koalitiohallitus vuonna 2016. Se muutti Tripoliin, ja sitä on siitä lähtien johtanut pääministeri Fayez al-Sarraj. Osa Tobrukissa sijaitsevan parlamentin jäsenistä ei kuitenkaan tunnusta YK:n tukemaa Tripolin hallitusta. Hallitus ei myöskään kontrolloi Libyan kansallista armeijaa, jota johtaa Khalifa Haftar ja joka edustaa Tobrukin parlamenttia.

Huhtikuussa 2019 Haftarin johtamat joukot hyökkäsivät Länsi-Libyassa ja ottivat haltuunsa suuria alueita. Tavoitteena oli muun muassa heikentää hallituksen joukkojen asemaa ja saada valta Libyassa. Yli tuhat ihmistä kuoli hyökkäyksessä.

Libya on poliittisesti jakautunut laajasti itään ja länteen. Libyan kansallinen armeija ja hallituksen joukot ovat eri puolilla, ja lisäksi on useita sotilaallisia ryhmiä, jotka ovat väkivallan ja epävakauden taustalla. Haftarin vuonna 2019 tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen monista aseellisten ryhmien jäsenistä on tullut osa idän kansallisen armeijan joukkoja.

YK:n asettamasta asevientikiellosta huolimatta useat maat ovat lähettäneet joukkojaan ja aseitaan maahan. Muun muassa Egypti, Saudi-Arabia ja Arabiemiirikunnat tukevat Haftarin joukkoja idässä. Turkki taas on lännessä sijaitsevan Tripolin hallinnon tärkein kannattaja.

Suurvallat, kuten Venäjä, Ranska ja Yhdysvallat, ovat virallisesti tukeneet YK:n yrityksiä saada aikaan rauhanneuvottelut, mutta ne ovat myös välittäneet monenlaista tukea Haftarin joukoille. Libyasta on jälleen tullut sekä alueellisten että kansainvälisten toimijoiden taistelukenttä.

Vuoden 2011 sodan seurauksena monet ääriryhmät ovat saaneet jalansijaa Libyassa. Yksi niistä on terroristijärjestö Isis eli Islamilainen valtio. Libyan konflikti on luonut ja pahentanut myös muita konflikteja alueella. Näin on käynyt, kun Libyasta on saapunut aseita ja taistelijoita muihin konflikteihin, kuten Maliin ja Syyriaan.

Kesällä 2020 YK:n tukema hallitus ajoi Haftarin joukot pois tämän joukkojen viimeisestä linnakkeesta Tarhounasta maan länsiosissa. Lokakuussa osapuolet sopivat ”pysyvästä” tulitauosta. Myös ulkomaalaisten joukkojen ja palkkasotilaiden on määrä poistua maasta.

Kritiikkiä Natolle

Naton joukkoja on kritisoitu siitä, että niillä on olut liian aktiivinen rooli sisällissodassa ja että se on venyttänyt YK:n mandaattia liian pitkälle. Mandaatin tarkoituksena oli saada aikaan lentokieltoalue, mutta tuloksena oli se, että Nato auttoi syrjäyttämään Gaddafin hallinnon. Muun muassa Afrikan unioni (AU), Kiina ja Venäjä ovat uskoneet, että YK:n mandaattia on käytetty väärin. Tyytymättömyys Naton toimiin Libyassa on vaikuttanut myös siihen, että Syyrian sisällissotaan puuttumista on vastustettu.

YK:n ihmisoikeusneuvosto perusti itsenäisen tutkintakomission tutkimaan mahdollisia kansainvälisen oikeuden rikkomuksia sodan aikana. Sen mukaan sekä Gaddafin hallinto että kapinalliset ovat syyllistyneet sotarikoksiin. Rikkomukset ovat jatkuneet myös Gaddafin hallinnon kaatumisen jälkeen.

Komission mukaan ainakin 60 siviiliä kuoli Naton pommituskampanjan seurauksena. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan ainakin 72 siviiliä on kuollut Naton pommituksissa. Se kritisoi Natoa siitä, ettei se ole tunnustanut tai tutkinut tapauksia osin siksi, että kansainvälinen lainsäädäntö edellyttäisi myös korvausten maksamista uhreille.

Humanitaarinen tilanne

Libya herättää huolta myös siirtolaisten tilanteen takia. Moni Eurooppaan pyrkivä siirtolainen yrittää Välimeren yli Libyan kautta, mutta voi joutua Libyan pidätyskeskuksiin epäinhimillisiin olosuhteisiin. EU:ta on syytetty osallisuudesta järjestelmään, sillä se tukee Libyan rannikkovartiostoa siirtolaisten tulon torjumiseksi.

Öljyntuotanto, joka aiemmin toi 96 prosenttia maan tuloista, on pudonnut, kun öljyvarojen kontrolloinnista on alettu kiistellä.

Vuosina 2010–2020 Libya putosi YK:n inhimillisen kehityksen indeksissä 53. sijalta 105. sijalle. Indeksi mittaa elinajanodotetta, koulutusta ja tuloja. YK:n humanitaaristen asioiden koordinaatiotoimisto arvioi, että noin 1,3 miljoonaa ihmistä tarvitsee maassa humanitaarista apua vuonna 2021.

YK:n rooli

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuun 17. päivänä vuonna 2011 päätöslauselma 1973:n, joka mahdollisti sotilaallisen operaation Libyassa. Kymmenen neuvoston 15 maasta äänesti päätöslauselman puolesta, viisi (Brasilia, Intia, Kiina, Saksa, Venäjä) pidättäytyi.

Myös Afrikan unioni suhtautui tuolloin päätöslauselmaan myönteisesti, osittain siksi, että päätöslauselma ilmaisi tukensa sen diplomaattiselle suhtautumistavalle Gaddafin hallintoa kohtaan. Sitä ei kuitenkaan ehditty testata ennen kuin sotilasoperaatio alkoi.

Päätöslauselman mukaan operaation tärkein tavoite oli suojella Libyan siviilejä. Siksi se on yksi ensimmäisistä tapauksista, joissa turvallisuusneuvosto on hyväksynyt voimankäytön suojeluvastuun perusteella perinteisen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden suojelun sijasta.

Monet YK-järjestöt ovat toimineet Libyassa 1960-luvulta alkaen. Nykyisin maassa on noin 15 YK:n järjestöä, ohjelmaa ja rahastoa. Lisäksi YK:lla on poliittinen rauhanrakennusoperaatio UNSMIL (United Nations Support Mission in Libya).

YK on johtanut neuvotteluita Libyan konfliktin eri osapuolten välillä. Tammikuussa 2016 sovittiin uudesta koalitiohallituksesta. YK:n tukema siirtymäajan hallitus muutti Tripoliin maaliskuussa 2016. Sillä on vain vähän vaikutusvaltaa maassa, joka on käytännössä jaettu useiden sotilaallisten ryhmien välillä.

Aiheeseen liittyvät maat ja konfliktit

Lue maaprofiilit konfliktiin liittyneistä maista:

Lue konfliktiin liittyvät konfliktiprofiilit: