[[suggestion]]
Mali

1916-1917: Matka kohti itsenäisyyttä ja ensimmäiset tuaregikapinat

Tuaregit olivat merkittävä ryhmittymä Malin alueella jo ennen kuin maasta tuli Ranskan siirtomaa 1800-luvun lopussa. Tuaregiyhteisöt ja perinteiset elinalueet hajosivat muun muassa Algerian, Ranskalaisen Sudanin ja Ranskalaisen Länsi-Afrikan rajojen asettuessa. Kolonialistinen hallinnon seurauksena tuaregit menettivät poliittisen liikkumatilansa ja joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin. Tuaregit nousivatkin kolonialistista hallintoa vastaan kapinaan vuosina 1916–1917. He tavoittelivat omaa autonomista aluetta Malin pohjoisosassa. Ranskalaiset eivät suostuneet tuaregien vaatimuksiin ja onnistuivat kukistamaan kapinan.   

1960-luvulla afrikkalaisten valtioiden itsenäistymispyrkimykset johtivat monien vaiheiden kautta myös itsenäisen Malin perustamiseen. Nykyinen Malin alue, jota kutsuttiin tuolloin Ranskalaiseksi Sudaniksi, liittyi vuonna 1958 osaksi Ranskan yhteisöä, joka oli Ranskan ja sen entisten siirtomaiden yhteenliittymä. Senegalin liittyessä Ranskalaiseen Sudaniin vuonna 1959 otti alue nimekseen Malin federaatio.

Maaliskuun 31. päivänä 1960 saivat molemmat alueet lopulta Ranskan siunauksen itsenäistymiselleen. Sen myötä syntyivät itsenäiset Senegalin ja Malin valtiot. Ranskan hallituksessa ministerinä ja pääkaupunki Bamakon pormestarina toimineesta Modibo Keïtasta tuli maan ensimmäinen presidentti.

Itsenäisyyden jälkeiset vuodet ja Traorén valtakausi 

Itsenäistymisen jälkeen Malin hallinto halusi tuoda kansan johtamiseen omat marxistiset visionsa. Tämä johti tuaregien perinteisten johtajien syrjäyttämiseen ja perinteisen klaanijärjestelmän hajottamiseen. Ylhäältäpäin saneltujen, perinteistä kulttuuria rikkovien hallintomuutosten lisäksi sekä tuaregien verottaminen että pyrkimykset siirtää maataloutta neuvostomielisen kollektivismin muottiin aiheuttivat suurta katkeruutta. Poliittisen eristäytymisen ja tuaregijohtajien päivittäisen häirinnän myötä tuaregit kokivat tarpeelliseksi nousta uudelleen kapinaan sortajiaan vastaan.  

Vuonna 1961 alkanut tuaregien kapina (alfellaga) kukistettiin armottomasti, ja se johti sekä tuaregien että heidän karjansa joukkoteurastukseen. Pohjois-Mali otettiin hyvin varustautuneen ja motivoituneen armeijan komentoon, ja vuonna 1964 kapina oli kukistettu täysin. Tuaregien asuttamat alueet jäivät sotilashallinnon alaisuuteen, ja monet tuaregit pakenivat muun muassa Mauritaniaan, Algeriaan ja Libyaan.

Vuonna 1968 presidentti Keïta syöstiin vallasta ja tilalle nousi kenraaliluutnantti Moussa Traoré. Traorén alaisuudesta Malista muodostui sotilasdiktatuuri.  

1970- ja 1980-luvulla Malia koetteli myös lukuisat kuivuuden jaksot. Kansainvälinen apu, jota alueelle lähetettiin, ei päätynyt avuntarvitsijoille vaan katosi korruption takia hallinnon byrokratiaan. Perustarpeiden puute ajoi useat tuhannet tuaregit pakenemaan jälleen Malista sen naapurivaltioihin.

Tyytymättömyys Traorén hallituksen toimiin kulminoitui vuonna 1990 jälleen uuteen tuaregien kapinaan. Vastarinta oli aktiivista myös naapurivaltio Nigerissä, erityisesti Nigerin ja Malin rajalla. Traorén onnistui solmia tuaregien kanssa Tamanrassetin sopimus tammikuussa 1991. Levottomuudet kuitenkin onnistuttiin lakkauttamaan vain hetkellisesti. Sopimus alkoi rakoilla jo saman vuoden keväällä. Maaliskuussa 1991 presidentti Traoré syöstiin vallasta. 

Demokratian ja sisällissotakierteen aika 

Hallituksen kanssa Tamanrassetissa neuvotelleet kapinallisryhmät, tuaregien MPLA ja islamistinen FIAA, olivat hajonneet sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen useaksi ryhmittymäksi. Sopimuksesta huolimatta monet kapinalliset jatkoivat kahakointiaan, koska sopimuksen ehtoja ei pidetty riittävinä.

Malin ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti Alpha Oumar Konaré sopi heidän kanssaan vuonna 1992 uusista liennytyksistä, jotka edistivät tuaregien integroitumista malilaiseen yhteiskuntaan, laajensivat tiettyjen alueiden autonomiaa ja mahdollistivat kapinallissotilaiden liittymisen maan armeijaan. Nämäkään lupaukset eivät kuitenkaan riittävästi parantaneet tuaregien asemaa, ja tuhansia henkiä vaatinut kapina jatkui vielä monta vuotta.  

Vuonna 1994 etniset ristiriidat lisäsivät levottomuuksia. Pohjois-Malissa toimivat Ganda Koy – sissijoukot terrorisoivat tuaregi- ja arabisiviilejä. Ganda Koy sai Malin armeijan hiljaisen hyväksynnän toiminnalleen. Libya puolestaan tuki tuaregikapinallisia. Tilanne käristyi nopeasti, ja satojen tuhansien paetessa Malista voitiin puhua jo sisällissodasta.  

Konarén hallitus neuvotteli tuaregien ja muiden etnisten vähemmistöjen kanssa ja vaati myös Ganda Koy -joukkojen purkamista. Rauhansopimus Malin hallituksen ja useimpien kapinallisten kanssa allekirjoitettiin Ouagadougoussa 15. huhtikuuta 1995. YK:n, kansalaisjärjestöjen ja lahjoittajien rahoituksella rauhantyötä osapuolien välillä jatkettiin myös sopimuksen jälkeen rauhan juurruttamiseksi.  

Vaikka monet hallituksen toteuttamat projektit olivat onnistuneita, ei rauhantyö sujunut silti kitkattomasti. Kansainvälisten rahoitusvirtojen ohjautumista Malin sisällä kritisoitiin. Muun muassa armeijan läsnäolon vähentyminen Pohjois-Malissa sekä sitä seurannut huumekaupan kehittyminen johti armeijan toimintakyvyn heikentymiseen 2000-luvulla. Tästä huolimatta Malissa elettiin suhteellisen rauhallisissa oloissa aina vuoteen 2006 asti, jolloin alkoi uusi väkivallan kierre.  

Uudet levottomuudet 2000-luvulla

Toukokuussa 2006 uusi tuaregikapinallisjoukko, ADC, hyökkäsi armeijan tukikohtaan Kidalissa, Pohjois-Malissa. Se vaati laajempaa autonomiaa ja kehitystukea hallitukselta. Vuonna 2002 presidentiksi valittu Amadou Toumani Touré vahvisti heinäkuussa 2006 solmitulla Algiersin sopimuksella hallituksen sitoumuksen parantaa alueiden tukemista, mutta tämä ei riittänyt kaikille kapinallisille.

Algiersin sopimuksen lukuisia hankkeita pyrittiin toteuttamaan seuraavina vuosina molemminpuolisten syytösten lomassa samalla, kun hajanaiset tuaregiryhmittyvät jatkoivat maan armeijaa vastaan hyökkäämistä ja panttivankien ottamista. Militantit islamistiryhmät osallistuivat levottomuuksiin, ja muun muassa salafistisen, sittemmin nimensä muuttaneen islamilaisen Maghrebin al-Qaidan (AQIM) liittyminen kapinallisrintamaan vähensi maailmanlaajuisen uutisoinnin painotusta tuaregeista keskittyen yhä enemmän Afrikan vaarallisiin islamisteihin.  

Maaliskuussa 2012 tuaregikapinalliset nousivat jälleen kapinaan. Uusi ryhmittymä, MNLA, oli huomattavasti paremmin järjestäytynyt ja varustautunut kuin edelliset kapinallisjoukot. Tämä johtui osittain siitä, että Libyan sisällissodan päätyttyä vuonna 2011 joukko raskaasti aseistettuja ja hyvin koulutettuja sotilaita palasi sieltä taistelemaan tuaregien riveihin. MNLA oli lisäksi liittoutunut islamististen kapinallisryhmien, kuten Ansar Dinen kanssa.   

Samoihin aikoihin, kun kapinalliset ottivat haltuunsa alueita Malin pohjoisosissa, maan pääkaupungissa Bamakossa koettiin sotilasvallankaappaus. Malin armeijan mielestä hallitus ei ollut tehnyt tarpeeksi edesauttaakseen tuaregikapinallisten kukistamista.   

Vallankaappaus ajoi valtion kaaokseen, joka levisi nopeasti maan eteläosista Pohjois-Maliin. Kapinalliset hyödynsivät maassa vallitsevaa sekasortoa ja onnistuivat valtaamaan suuria alueita pohjoisessa. Huhtikuun 6. päivä MNLA julisti Malin pohjoisosan itsenäiseksi valtioksi, jonka tuareginkielinen nimi on Azawad. Kansainvälisesti itsenäistymistä ei kuitenkaan ole tunnustettu.   

Kesäkuussa kapinassa tapahtui merkittävä käänne. Tuaregien kapinaa aluksi tukeneet islamistit kääntyivät tuaregikapinallisia vastaan ja ottivat vallan Pohjois-Malissa. Ansar Dine ja muut islamistiset ääriliikkeet pyrkivät tekemään Malista sharia-lakia soveltavan valtion.   

YK:n turvallisuusneuvosto antoi yksimielisen tukensa afrikkalaisjohtoisen Malin avustusoperaation kehittämiselle lokakuussa 2012. Operaation toteutus sai vuoden mittaisen hyväksynnän joulukuussa. Myös Ansar Dinelle valtataistelunsa hävinnyt MNLA ilmoitti neuvotteluiden päätteeksi olemaan valmis avustamaan maan hallitusta taisteluissa islamisteja vastaan.

Tammikuussa 2013 islamistien saavutettua strategisesti tärkeän Konnan kaupungin Malin keskiosissa Ranskan armeija aloitti presidentti Traorén pyynnöstä sotilasoperaatio Servalin. Entisen siirtomaaisännän liityttyä mukaan konfliktista tuli kansainvälinen.

Ranskalaiset ja malilaiset joukot onnistuivat samaan takaisin haltuunsa islamistikapinallisten valloittamia alueita. Kapinalliset vetäytyivät Adrar des Ifoghasin alueelle, maan syrjäisimpään kolkkaan Pohjois-Malissa.

Kesäkuussa 2013 neuvoteltiin sopimus MNLA:n ja maan väliaikaisen hallituksen välillä. Elokuussa Malin uudeksi presidentiksi valittiin maan entinen pääministeri Ibrahim Boubacar Keïta. Uusi presidentti loi toivoa vakaammasta tulevaisuudesta. Hallituksen ja tuaregikapinallisten välit kuitenkin kiristyvät jo vuoden 2013 loppupuolella, ja toukokuussa 2014 hauraus tulitauko lopulta päättyi, kun kapinalliset ottivat uudelleen haltuunsa Kidalin ja muita kaupunkeja Pohjois-Malissa.   

Syyskuussa 2014 hallitus aloitti jälleen neuvottelut kapinallisten kanssa. Osapuolet sopivat uudesta rauhansopimuksesta toukokuussa 2015.

Uusi vallankaappaus

Konfliktin taustasyy on pääosin siinä, että Malin hallitus on heikko eikä sillä ole luottamusta tai toimivaltaa etenkään maan luoteisosien ihmisten keskuudessa. Tyytymättömyys ja valtatyhjiö ovat luoneet tilaa aseelliselle kapinoinnille, sillä suuri osa väkivallasta selittyy paikallisilla kahinoilla resursseista alueilla, joilla viranomaisilla ei ole valtaa. Väkivallan taustalla ovat myös esimerkiksi korruptio ja huonot julkiset palvelut, jotka lisäävät ihmisten tyytymättömyyttä ja luovat jalansijaa jihadistiselle retoriikalle. Väkivalta ajaa itsessään konfliktia eteenpäin ja synnyttää uusia aseellisia ryhmittymiä.

Viime vuosina väkivalta on levinnyt myös Malin naapurimaihin Burkina Fasoon ja Nigeriin. Yhteensä keskisen Sahelin alueella on lähes 1,3 miljoonaa maan sisäistä pakolaista.

Vuoden 2015 rauhansopimuksesta huolimatta väkivalta jatkuu Malissa edelleen, ja se on siirtynyt pohjoisesta Keski-Maliin. Maassa on ollut viime vuosina vakavia terrori-iskuja siviilikohteisiin sekä iskuja YK:n rauhanturvaoperaatiota ja ulkomaisia joukkoja vastaan. YK:n Malin operaatiosta onkin tullut väkivallan seurauksena yksi maailman vaarallisimmista rauhanturvaoperaatioista.

Malilaisten tyytymättömyys valtion heikkouteen, huonoon turvallisuus- ja taloustilanteeseen johti vuonna 2020 laajoihin mielenosoituksiin, joissa vaadittiin presidentti Ibrahim Boubacar Keïtan eroa.

Elokuussa 2020, kuukausia jatkuneiden mielenosoitusten jälkeen, sotilaat kaappasivat Malissa vallan ja presidentti Keïta joutui jättämään tehtävänsä. Vallankaappaus on tuomittu laajasti kansainvälisesti. Sotilaat ovat ehdottaneet maahan kolmen vuoden poliittista siirtymäaikaa armeijan johdolla. Vaarana on, että jihadistiryhmittymät saattavat yrittää jälleen käyttää maan epävakaata tilannetta hyväkseen.

 

Lähteet: Globalis.no, HS, Maailma.net, International Crisis Group, BBC, Conflict Transformation Centre, MRG, Think Africa Press, Centre for Research on Globalization, Uppsala Conflict Database, CIA Word Factbook, Reliefweb, Yle,

Ajankohtaisia YK-linkkejä

YK:n pakolaisjärjestön Mali-sivusto

 

Konflikti-osapuolien lyhenteitä

ADC (May 23, 2006, Democratic Alliance for Change)

AQIM (Al-Qaeda in the Islamic Maghreb)

FIIA (Arab Islamic Front of Azawad)

MNLA (Mali National Movement for the Liberation of Azawad)

MPGK (Mouvement Patriotique Ganda Koy)

MPLA (Popular Movement for the Liberation of Azawad)

Aiheeseen liittyvät maat ja konfliktit

Lue maaprofiilit konfliktiin liittyneistä maista:

Lue konfliktiin liittyvät konfliktiprofiilit: