Armenia sijoittuu Mustanmeren ja Kaspianmeren väliin, mutta maalla ei ole rantaviivaa kumpaankaan mereen. Armenian matalin kohta onkin 400 metriä merenpinnan yläpuolella, sillä Armenia on suurimmaksi osaksi vuoristoa. Vuoristoerämaan lisäksi Armeniassa on runsaasti järviä ja metsää, mutta verrattain vähän korkeatasoista viljelymaata. Armenia sijaitsee mannerilmaston alueella, ja vuodenaikojen väliset lämpötilaerot ovat hyvin suuria. Armenia sijaitsee seismisesti aktiivisella alueella. Pienet maanjäristykset ovat hyvin yleisiä.

Nykyisen Armenian alue on ollut asutettuna viimeistään maanviljelyksen alkuajoilta asti, joskin varhaisimmat arkeologiset löydökset on ajoitettu noin vuoden 4000 eaa. tienoille. Armenian kulttuurihistorian mukaan Armenia syntyi sodassa Babyloniaa vastaan 2107 eaa., mikä sopii yhteen vuonna 2115 eaa. käydyn Sumerian–Babylonian sodan kanssa. Vuodelle 782 eaa. ajoitetun urartulaisen tekstilähteen ansiosta Armenian pääkaupunki Jerevan on maailman vanhin kaupunki, jonka tarkka syntyajankohta on tiedossa.

Armenialainen kulttuuri kehittyi alun perin nykyään Turkissa sijaitsevan Ararat-vuoren ylängöille. Armenia-nimeä alueesta on tiettävästi ensi kertaa käytetty 600-luvulla eaa. Persian osana. Ensimmäisen kerran itsenäisyyden Armenian kuningaskunta saavutti vuonna 190 eaa. Sitä seuraavan vuosituhannen kuluessa Armenian historiassa vuorotteli lyhyitä itsenäistymisjaksoja ja pidempiä vasallijaksoja eri imperiumien alaisuudessa.

Arabimuslimivalloitukset saavuttivat Armenian jo noin vuonna 636, jolloin armenialaiset alueet myös yhdistyivät ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin. Vuonna 884 Armenia (Arminiya) itsenäistyi takaisin Armenian kuningaskunnaksi bagratunidynastian alaisuudessa. Dynastia kesti vuoteen 1045, jolloin Bysantti valloitti alueen takaisin itselleen. Kuitenkin jo vuonna 1071 turkmeenien seldžukki-imperiumi valloitti alueen. Mielenkiintoisena Armenian historian sivujuonteena prinssi Ruben I pakeni turkkeja Taurusvuoren yli Kilikiaan, jonne hänen jälkeläisensä perustivat Kilikian armenialaisen kuningaskunnan vuonna 1198. Kilikian armenialaiskuningaskunnalla oli merkittävä rooli kristinuskon kehittymisessä idässä ja ristiretkien tukemisessa, kunnes ottomaani-imperiumi valloitti alueen vuonna 1375.

1100-luvulla Georgia itsenäistyi armenialaisalueineen, mutta jo 1200-luvulla mongolit valloittivat Georgian. Sitä seuranneiden 200 vuoden kuluessa Armenian alueen valloittivat muun muassa Kara Koynlutin oghuz-turkkilainen kuningaskunta, persialainen timuridien dynastia ja turkmeeniheimojen liittouma Ak Koynly. Näiden valloitussotien seurauksena Armeniaa ryöstettiin ja verotettiin, ja sen infrastruktuuri tuhottiin toistuvasti. Tuhansia vuosia hyvin vauraana pysynyt alue köyhtyi voimakkaasti.

Aikavälillä 1550–1750 ottomaani-imperiumi ja Persia taistelivat alueesta useaan otteeseen ja entisestään köyhdyttivät sitä, joskin Länsi-Armenia pysyi katkeamatta ottomaanien hallussa. Vuosina 1804–1813 ja 1826–1828 Venäjän-Persian sotien seurauksena Itä-Armenia siirtyi Venäjän alaisuuteen. Islamilaisen ottomaani-imperiumin alle jääneet länsiarmenialaiset kasvavissa määrin vaativat uskonnollisia ja poliittisia vapauksia, kunnes sulttaani Hamid II vastasi vaatimuksiin teurastamalla 100 000–300 000 etnistä armenialaista vuosina 1894–1896.

Etnistä puhdistusta toteuttaneita ottomaanisotilaita vastaan taistellut Armenian itsenäistymisliike kasvatti suosiotaan kansan keskuudessa. Sulttaani Hamadin pudottua vallasta vuonna 1908 väkivaltaisuudet armenialaisia kohtaan jatkuivat, ja yksin Adanan teurastuksessa henkensä menetti 20 000–30 000 armenialaista. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä rekrytoi armenialaisia Kaukasian armeijaansa, mikä lisäsi armenialaisten epäsuosiota myös ottomaani-imperiumin uuden johdon keskuudessa. Lopulta 24.4.1914 turkit pidättivät Armenian ylimystön ja aloittivat täysimittaisen etnisen puhdistuksen. Armenialaiset miehet lähetettiin eturintamaan ja pakkotyöleireille ja naiset, lapset sekä vanhukset paahdettiin hengiltä Syyrian aavikolla. Vuonna 1917 yhteensä 1–1,5 miljoonaa armenialaista oli menettänyt henkensä. Turkki edelleen kiistää tapahtuneen.

Lyhyen osittaisen brittivallan ajanjakson jälkeen, Itä-Armenia itsenäistyi Armenian tasavallaksi vuonna 1918. 5.8.1920 Kilikian armenialaisvaltakunta julistautui itsenäiseksi Ranskan protektoraatiksi. Syksyllä 1920 turkkilaisjoukot valloittivat Armenian länsiosat ja Neuvostoliitto itäosat. Turkkivallan alla koetut kauhut, pettymys Stalinin päätöksestä luovuttaa Vuoristo-Karabah Azerbaidžanille ja kansallisidentiteetin kasvu peittyivät Neuvostoliiton harjoittaman ankaran sensuurin ja kurinpidon alle, kunnes perestroikan myötä syntynyt uusi avoimempi mediailmasto päästi kansakunnan tunteet purkautumaan.

Vuonna 1988 syttyi ensimmäinen Vuoristo-Karabahin sota. Tilannetta pahensivat samana vuonna 50 000–75 000 armenialaista tappanut Spitakin maanjäristys ja Azerbaidžanin neuvostotasavallan sallimat armenialaisten kansanmurhat eli pogromit Sumgaitissa ja Bakussa. Neuvostoliiton hajottua Armenia itsenäistyi ja sodankäynti koventui. Virallisesti Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä olivat Azerbaidžanin puolella, mutta toimittivat myös kalustoa Armenialle. Vuoden 1993 lopulla Armenia oli miehittänyt noin 20 prosenttia Azerbaidžanin alueesta ja vaikka rauha saavutettiin, Armenia kieltäytyi vetämästä joukkojaan maasta.

Syyskuussa 2020 alkanut toinen Vuoristo-Karabahin sota päättyi 10.11.2020 Venäjän fasilitoimaan tulitaukoon. Sodan aikana Azerbaidžan valloitti takaisin vuonna 1994 menettämänsä alueet ja Vuoristo-Karabahin eteläosia. Rajanveto on edelleen kuitenkin epäselvä Venäjän hallinnoidessa Vuoristo-Karabahin ja alueen Armeniaan yhdistävää Lachinin käytävää.

Armenian johdossa on viisivuotiskausiksi valittava presidentti, jonka valta on kuitenkin pitkälti seremoniallinen. Presidentti nimittää pääministerin, jolla tulee olla 131-paikkaisen yksikamarisen parlamentin luottamus. Vuoden 2016 Global Democracy Rankingissä Armenia sijoittui sijalle 91/122. Armenia voidaan laskea niin sanotuksi vaalipohjaiseksi autokratiaksi (electoral autocracy), sillä vaalivilppi on yleistä ja vaikutuksellista, mutta vaaleilla on kuitenkin merkitystä.

Vuonna 2018 niin sanottu ”samettivallankumous” toi liudan perustuslaillisia muutoksia, esimerkiksi presidenttijohtoisesta järjestelmästä siirryttiin edustuksellisen parlamentaarisen demokratian piiriin. Joulukuussa 2018 järjestettiin poikkeuksellisen avoimet vaalit, joiden pohjalta muodostettiin uusi hallitus, mutta korruptio ja vaalivilppi on edelleen yleistä ja laajalle levinnyttä. Armenia on jaettu kymmeneen hallinnolliseen provinssiin, ja pääkaupunki toimii yhdentenätoista provinssina.

Armenian toisen Vuoristo-Karabahin sodan jälkeinen sisäpoliittinen tilanne on hyvin epävakaa, sillä tappio ja sitä seuranneet myönnytykset yhdessä tuhansien pakolaisten aiheuttaman paineen ja terveydenhuollon kapasiteetin ylikuormittumisen kanssa ovat syöneet Nikol Pašinjan hallituksen suosiota. Tästä huolimatta ja todennäköisesti vaalivilpin avustamana Kansalaissopimus-puolue voitti kesäkuussa 2021 nopeutetulla aikataululla järjestetyt parlamenttivaalit.

Armenialaisten asuttama Vuoristo-Karabah on kansainvälisesti tunnustettu Azerbaidžaniin kuuluvaksi, mutta käytännössä aluetta johtaa Artsakhin epävirallinen tasavalta, jonka nimi juontaa juurensa alueella vuodesta 150 eaa. asti sijainneesta Artsakhin valtakunnasta. Azerbaidžanilaisia ei Vuoristo-Karabahissa erityisesti sota-ajan vainoista johtuen asu käytännössä lainkaan. Artsakh on toistuvasti yrittänyt liittyä osaksi Armeniaa.

Tasa-arvo

Maailman talousfoorumin toteuttama sukupuolten palkkaerotutkimus luokitteli Armenian maailman 114. tasa-arvoisammaksi maaksi, mikä on merkittävä heikennys edellisvuoteen (98.) verrattuna, mutta pidemmän ajan kehityslinja on kuitenkin edelleen positiivinen. Isoimpina ongelmina ovat naisten rooli palkattomissa koti- ja hoitotöissä, naisten vähäinen rooli politiikassa ja sukupuoliterveydenhuollon rajoitteet. Myös sukupuolipohjainen väkivalta (GBV) on maassa yleistä.

Armenian sukupuoltenvälistä tasa-arvoa tukeva lainsäädäntö on verrattain vahva, ja naisten osuus maan johtopaikoilla on maan itsenäisyyden ajan korkein. Hallinnollisten esteiden sijaan lukkiutuneet sukupuolirooliodotukset, joita toistetaan yhteiskunnan kaikilla tasoilla, muodostavatkin merkittävimmän esteen tasa-arvokehitykselle. Erityisen haastava tilanne on monitasoista syrjintää kokeville ihmisille, kuten seksuaalivähemmistöille, vähemmistökansoille, liikuntarajoitteisille ja seksuaaliväkivaltaa kohdanneille sekä myös syrjäseutujen naisille ja tytöille.

Köyhyydestä ja inhimillisestä hädästä johtuva muuttoliike ajaa oppineita hakemaan töitä ulkomailta ja erityisesti maaseuduilla asuvia miehiä kaupungeista, mikä lisää maaseudulla asuvien naisten taloudellista ahdinkoa.

Terveys ja puhtaus

Sota yhdessä covid-19-pandemiakriisin kanssa on vakavasti ylikuormittanut Armenian terveydenhuoltokapasiteetin. Inhimillisestä hädästä ja korkeasta työttömyydestä johtuva korkea liikkuvuus kasvattaa terveydenhuollon paineita paikallisyhteisöissä ja lisää hiv-tartuntojen määrää. Armenian terveydenhuoltojärjestelmä on keskittynyt maan pääkaupunkiin. Toisen Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen Armenian hallitus on kansainvälisen yhteistyön avulla panostanut sodan kokeneiden veteraanien ja siviilien fyysisten ja psykologisten oireiden hoitoon.

Noin 16 prosenttia väestöstä kokee haasteita riittävässä ravinnonsaannissa. Pahimmat ongelmat keskittyvät maan pohjoisosiin. Raudanpuutoksesta johtuvaa anemiaa esiintyy runsaasti yli kymmenellä prosentilla naisista ja lapsista. Syynä on yksipuolinen ruokavalio, johon yritetään vaikuttaa markkinoita kehittämällä ja monikasviviljelyä tukemalla. Maataloussektori on kuitenkin 2010-luvulla kärsinyt tehottomuus-, investointi- ja saavutettavuusongelmista, mikä on johtanut viljelymaan hylkäämiseen ja pienviljelyksen keskittymiseen köyhien naisviljelijöiden käsiin.

Turvallisuustilanne

Armenia on Vuoristo-Karabahia ja Azerbaidžanin raja-aluetta lukuun ottamatta melko turvallinen maa. Toisen Vuoristo-Karabahin sodan tuottamien tuhansien pakolaisten paine näkyy monissa paikallisyhteisöissä ja työttömyys on kasvussa. Hallitusta vastustavat mielenosoitukset erityisesti Jerevanissa ovat toistuvasti kasvaneet hyvin suuriksi ja toisinaan myös väkivaltaisiksi.

Armenia on vähämerkityksinen huumeiden kauttakulkumaa Venäjän ja Euroopan laittomille markkinoille. Ihmissalakuljetuksen ja erityisesti maan sisäisen ihmiskaupan rooli onkin huumekauppaa merkittävämpi turvallisuusriski. Valtio on kuitenkin ryhtynyt aktiivisiin toimiin salakuljetuksen ja ihmiskaupan estämiseksi.

Vuoden 1988 maanjäristyksen ja ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan aiheuttamat tuhot ja kustannukset lamauttivat itsenäistyvän Armenian talouden, eikä maa ole koskaan täysin toipunut. Myös Turkin ja Azerbaidžanin asettamat ja koko itsenäisyyden ajan ylläpitämät kauppasaarrot ovat rajoittaneet Armenian taloudellista kehitystä merkittävästi. Armenian talous on hyvin riippuvainen ulkoarmenialaisten rahalähetyksistä.

Vuonna 2019 Armenia oli maailman 129. suurin talous. Covid-19-pandemiakriisi ja sota ovat kuitenkin iskeneet maan talouteen lujaa. Ennen kriisejä Armenian talous kasvoi hitaan tasaisesti vuodesta 1995 alkaen pitkälti turismiteollisuuteen nojaten. Erityisesti vauraista länsimaista suuntautuvaan turismiin ladattiin runsaasti toivoja maan vaurastajana. Pandemiakriisin pitkittyessä ja Vuoristo-Karabahin konfliktin uudelleen kuumenemisen uhan viipyillessä matkailuteollisuuden elpyminen voi pahimmillaan viedä vuosia.

Armenian tärkeimmät vientituotteet ovat raakakupari, kulta, savukkeet, viina ja rautaseokset. Niitä viedään erityisesti Venäjälle ja Sveitsiin. Armenian tärkeimmät tuontituotteet puolestaan ovat maakaasu, autot, bensiini, radiotarvikkeet ja timantit. Niitä tuodaan lähinnä Venäjältä, mutta myös Kiinasta, Georgiasta, Iranista ja Turkista.

Kehitys

Noin neljännes armenialaisista elää köyhyysrajan alapuolella. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikainen talouskasvu on lisännyt eriarvoisuutta ja jättänyt erityisesti pienviljelijät ja naiset jälkeen. Tilannetta vaikeuttaa Azerbaidžanin armenialaisten ja syyrialaisten pakolaisten suuri määrä maassa ja infrastruktuurin kärsimät vahingot.

Armenia ostaa suurimman osan öljystä ja kaasusta Venäjältä tankkeri- ja rekka-autokuljetuksina, sillä Turkin ja Azerbaidžanin ylläpitämä kauppasaarto on jättänyt Armenian energiaverkon eristyksiin. Tästä huolimatta Armenia tuottaa 75 prosenttia sähköstään vanhoilla tuotantovälineillä öljyllä ja kaasulla, sillä vaikka maalla on halua uudistaa sähköntuotantokapasiteettia tukemaan kotimaista uusiutuvaa energiaa, ei tavoitteessa ole resurssien puutteessa onnistuttu.

Armenian sähköverkko kattaa käytännössä koko maan, mikä osaltaan hidastaa vanhan verkon korvaamista paikallisilla energiantuotantomuodoilla, kuten aurinko- ja tuulienergialla. Uusiutuvat energiamuodot kattavat edelleen vain noin 10 prosenttia maan sähköntuotannosta. Hallitus on tukiohjelmin pyrkinyt lisäämään maan energiatehokkuutta paremman rakentamisen muodossa, mutta rahoitus on toistaiseksi ollut riittämätöntä ja korruptio vaikeuttaa resurssien kanavoimista.

Koulutuksen tasa-arvoisuudessa on tapahtunut merkittävää kehitystä, mikä lupaa tulevan kehityksen kannalta hyvää. Koulutus on myös verrattain korkealaatuista, joskin Venäjän yliopistot edelleen houkuttelevat lahjakkaita opiskelijoita. Vain noin 65 prosentilla väestöstä on pääsy internetiin, mutta kouluissa ja valtionlaitoksissa luku on 100 prosenttia.