Iso-Britannianja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta, Yhdistynyt kuningaskunta tai tuttavallisemmin Iso-Britannia koostuu neljästä hallinnollisesta alueesta, jotka ovat Englanti, Wales, Pohjois-Irlanti ja Skotlanti. Iso-Britannian ainoa rajanaapuri on Irlanti: Ranskan ja Ison-Britannian välissä on Englannin kanaali, maan itäpuoli päättyy Pohjanmereen ja pohjoispuoli Atlantin valtamereen.

Wales ja Skotlanti ovat suurimmaksi osaksi ylämaata, jonka maastoa leimaavat syvät laaksot, järvet ja kapeat vuonot. Englannin ja Pohjois-Irlannin maasto on alavaa pitkine, mataline harjuineen. Ilmasto on lauhkea ja säännölliset sateet ovat runsaita läpi vuoden. Lämpötilojen vaihtelu on vähäistä saarten länsirannikkoa sivuavan lämpimän Golf-virran ansiosta. Kylmin ja kostein ilmasto vallitsee saarten pohjoisosissa, joiden ilmasto muistuttaa Etelä-Norjan ilmastoa.

Ennen teollistumista suurin osa Brittein saarista oli tammipainotteisen sekametsän peitossa. Nykyisin maatalous vie pinta-alasta lähes kolme neljännestä, ja vain kymmenesosa maa-alasta on metsää.

Brittein saaret sijaitsevat eurooppalaisella mannerjalustalla, minkä johdosta saaria ympäröivillä matalilla merialueilla kalastetaan runsaasti. Ylikalastus sekä maatalouden ja teollisuuden päästöt uhkaavat kalakantoja ja laajemmin koko meriekosysteemejä.

Varhaisen teollistumisen ja suuren väestötiheyden takia Iso-Britannian maa, vesistö ja ilma ovat olleet jo vuosisatoja saastuneita. Vesistöjä uhkaavat teollisuuden päästöt ja rehevöityminen, ja maaperää pilaavat hyönteismyrkyt ja raskasmetallit. Ilmanlaatu on ollut kaupungeissa etenkin teollisuusmahdin aikoina erittäin huono. 1970-luvulta lähtien ympäristöongelmiin on alettu kiinnittää huomiota, ja tilanne on hitaasti kehittynyt parempaan suuntaan.

Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat syntyivät noin 1000-luvulla, mitä ennen alueella olivat asuneet esimerkiksi kelttiläiset heimot, roomalaiset, eri germaanisia kansoja ja jopa viikinkejä. Englanti soti sekä Irlannin että Skotlannin kanssa useaan otteeseen, ja Skotlanti ja Irlanti olivat välillä itsenäisiä, välillä Englannin kruunun alaisia. Wales liitettiin osaksi Englantia 1500-luvulla. Skotlanti päätyi lopullisesti osaksi valtioliittoa vuonna 1707.

Isolla-Britannialla oli myöhäiskeskiajasta lähtien vahva laivasto, jonka avulla se valloitti valtavia siirtomaa-alueita ympäri maailman Kanadasta Intiaan. Brittiläisen imperiumin leviämisen takasivat varhainen teollistuminen ja edistynyt teknologiaosaaminen. Imperiumi oli laajimmillaan kuningatar Viktorian aikana 1800-luvun loppuvaiheessa, ja alkoi hajota ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun muut Länsi-Euroopan maat ja Yhdysvallat olivat kirineet Britannian teknologista ja taloudellista ylimatkaa umpeen. Irlanti, Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada itsenäistyivät Isosta-Britanniasta 1920-luvulla.

1900-luvulla Iso-Britannia oli yksi molempien maailmansotien tärkeimmistä osapuolista: ensimmäisessä maailmansodassa yhtenä ympärysvalloista ja toisessa liittoutuneiden riveissä esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kanssa. Toisessa maailmansodassa Saksa pommitti Isoa-Britanniaa rajusti, mutta ei onnistunut valloittamaan Brittein saaria. Maailmansodissa kuoli satojatuhansia brittisotilaita, joita palveli useilla rintamilla Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. Vaikka Britanniaa ei miehitettykään toisessa maailmasodassa, sota nakersi kuitenkin maan taloutta, ja maasta tuli riippuvainen Yhdysvaltojen avusta.

Maailmansotien jälkeen entiset siirtomaat alkoivat itsenäistyä taloudellisesti ja poliittisesti heikentyneestä Isosta-Britanniasta. Intia ja Pakistan irtosivat kruunun vallan alta vuonna 1947, ja Saharan eteläpuolisen Afrikan maat itsenäistyivät pääosin 1960-luvulla. Entisestä imperiumista tuli kakkosluokan suurvalta, joka kuitenkin sai pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostosta. Iso-Britannia on Naton perustajajäsen, ja se oli mukana Euroopan yhdentymiskehityksessä 1970-luvulta Brexitiin asti.

Sotien jälkeen koitti jälleenrakennuksen aika, ja työväenpuolueen luotsaamat hallitukset kehittivät Isosta-Britanniasta vaurasta hyvinvointivaltiota. Talouskasvu tyssäsi 1970-luvulla, ja Margaret Thatcherin luotsaama konservatiivihallitus purki talouden säätelyä ja yksityisti valtion omistamia yrityksiä. Talous lähti nousuun etenkin Pohjanmeren öljy- ja kaasulöytöjen myötä. 1960-luvulta asti kestäneet väkivaltaisuudet Pohjois-Irlannissa rauhoittuivat 1998 solmitun Belfastin sopimuksen myötä. 1990-luvulla Ison-Britannian alueet saivat enemmän määräysvaltaa asioistaan; esimerkiksi Skotlanti sai oman parlamentin.

Ison-Britannian 2000-luku on ollut kansanäänestysten aikaa: vuonna 2014 Skotlannissa järjestettiin kansanäänestys itsenäistymisestä, ja skotit päättivät pysyä osana Isoa-Britanniaa. Vuonna 2016 Isossa-Britanniassa äänestettiin Brexitistä eli mahdollisesta EU-erosta, jonka kannalla äärimmäisen niukka enemmistö äänestäjistä oli. EU-eroa valmisteltiin useita vuosia, ja neuvottelut EU:n kanssa olivat vaikeita. Iso-Britannia erosi virallisesti EU:sta vuonna 2020.

Iso-Britanniaa hallitsee kuningas Charles III, joka peri vallan äitinsä kuningatar Elisabeth II:n kuoleman jälkeen syyskuussa 2022. Kuningatar Elisabeth hallitsi Iso-Britanniaa 70 vuotta. Kuuluisan kuningashuoneen jäsenten elämää seurataan ympäri maailman. Huomattavinta valtaa maassa käyttää kuitenkin hallitus, jota johtaa pääministeri. Britanniassa on kaksikamarinen parlamentti: alahuoneen 650 edustajaa valitaan vaaleilla, ja ylähuoneen 700 edustajaa nimitetään. Alahuoneella on enemmän valtaa kuin ylähuoneella. Alahuoneessa on vallankahvassa yleensä toinen kahdesta suuresta puolueesta eli työväenpuolue (Labour) tai konservatiivipuolue (Tories), ja alahuoneen suurin puolue muodostaa hallituksen.

Maassa on myös muita puolueita, mutta käytössä olevan vaalitavan vuoksi niiden on vaikeaa saada valituksi edustajia alahuoneeseen: koko maa on jaettu vaalipiireihin, joista kustakin valitaan vain yksi kannanedustaja. Järjestelmä johtaa helposti kaksipuoluejärjestelmään, kuten myös Isossa-Britanniassa.

Brexit on esimerkki Britannian politiikan polarisaatiosta: EU-eron puolesta äänestivät etenkin vanhemmat polvet ja Englannissa tai Walesissa asuvat, kun taas eroa vastustivat nuoret ja skotlantilaiset ja pohjoisirlantilaiset. Britannia on edelleen luokkayhteiskunta, ja tuloerot ja eriarvoisuus ovat paljon suurempia kuin Pohjoismaissa.

Hallinnollisesti Iso-Britannia jakautuu kahteen kuningaskuntaan (Englanti ja Skotlanti), Walesin ruhtinaskuntaan ja Pohjois-Irlannin maakuntaan. Jokainen näistä (suht) itsenäisistä alueista jakautuu edelleen pienempiin hallinnollisiin yksiköihin, joita nimitetään alueesta riippuen eri tavoin. Iso-Britannialla ei ole enää varsinaisia siirtomaita, mutta se on vastuussa useiden erillisalueiden ulkopolitiikasta: enimmäkseen pienten saarivaltioiden kuten Caymansaarten ja Saint Helenan.

Iso-Britannia ei ole enää maailmanpolitiikan ja -kaupan suurin keskus, mutta merkittävä se on monilla mittareilla edelleen: maalla on suuri armeija ja ydinaseita. Lue lisää maan ydinaseista Ydinasekiristys ja kauhun tasapaino -teema-artikkelista. Iso-Britannia on yksi Euroopan suurimmista talouksista laajoine finanssimarkkinoineen. Erityisesti maan kulttuurinen vaikutus on levinnyt ympäri maailman: lähes jokainen tuntee Beatlesin hitit, Shakespearen näytelmät ja osaa jalkapallon säännöt.

Teollistuminen lähti käyntiin Iso-Britanniasta 1800-luvulla ja nosti maan maailman suurimmaksi talousmahdiksi maailmansotiin asti. Maa on Euroopan kolmanneksi suurin talous Saksan ja Ranskan jälkeen, ja se kuuluu G7-maihin. Nykyisin talouden veturina toimii palveluala, joka työllistää yli 80 % asukkaista. Isossa-Britanniassa toimii esimerkiksi suuria kansainvälisiä pankkeja ja vakuutusyhtiöitä. Suuren finanssisektorin takia vuoden 2008 talouskriisi iski Isoon-Britanniaan rajusti, ja maalla on edelleen paljon julkista velkaa ja julkisen talouden alijäämää. Maassa on kuitenkin matala työttömyysprosentti, ja Brexitin vuoksi monilla aloilla, kuten kuljetuksen ja rakennuksen parissa, on ankara työvoimapula.

Viidennes Ison-Britannian kansantuotteesta on vieläkin peräisin teollisuussektorilta, ja maasta viedään mm. lentokoneiden ja muiden koneiden osia, öljyteollisuuden tuotteita ja lääkkeitä. Vientiä suuntautuu erityisesti Yhdysvaltoihin (15 %), muihin Länsi-Euroopan maihin, Kiinaan ja Irlantiin. Maatalouden parissa pakertaa vain reilu prosentti maan työvoimasta, mutta kotimaiset tuotteet kattavat noin 60 % maassa tarvittavista elintarvikkeista.

Iso-Britannia on ollut perinteisesti öljyn ja maakaasun tuottajamaa, mutta varannot ovat ehtymässä tai vaikeasti hyödynnettävissä paikoissa. Nykyään Iso-Britannia joutuu ostamaan fossiilisia polttoaineita muualta. Energiariippuvuutta vähentääkseen maa on alkanut panostaa uusiutuviin energianlähteisiin, erityisesti merituulivoimaan.

Jo Brexitin varmistuminen alkoi hidastaa Ison-Britannian taloutta vuodesta 2016 eteenpäin. Eroneuvottelut Ison-Britannian ja EU:n välillä olivat vaikeat ja kestivät useita vuosia. Brexitin myötä punnan kurssi on laskenut, mikä on johtanut kuluttajahintojen nousuun. Brexit on horjuttanut Lontoon asemaa Euroopan finanssikeskuksena ja ajanut useiden kansainvälisten yritysten konttoreita Lontoosta manner-Eurooppaan. Päämajoja on siirretty erityisesti Irlantiin, jossa puhutaan myös englantia virallisena kielenä. On arvioitu, että Brexit syö 5 % Ison-Britannian bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä.