Pohjois-Makedonia on pieni sisämaavaltio Etelä-Balkanilla. Sen rajanaapureita ovat pohjoisessa Serbia ja Kosovo, idässä Bulgaria, lännessä Albania ja etelässä Kreikka. Pääkaupunki Skopje sijaitsee maan pohjoisosassa, ja lähes neljännes makedonialaisista asuu siellä. Väestö on jakaantunut suhteellisen tasaisesti koko maahan vuoristoa lukuun ottamatta.

Pohjois-Makedonia on maailman vuoristoisimpia maita: vuoret kattavat yli 85 % sen pinta-alasta. Korkein huippu kurkottaa 2752 metriin. Luonnostaan vuorilla kasvaisi metsää, mutta metsäalueita on hakattu Antiikin ajoista lähtien ja valjastettu maatalouden käyttöön, minkä vuoksi rinteillä esiintyy eroosiota ja maanvyörymiä. Vuoria halkovat syvät jokirotkot. Suurin osa Pohjois-Makedonian halki virtaavista joista laskee Kreikan kautta Egeanmereen. Albanian, Kreikan ja Pohjois-Makedonian rajaseudulla sijaitsee kolme suurta järveä, joista kuuluisin lienee Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Ohrid.

Pohjois-Makedonian ilmastossa on vaikutteita sekä välimeren- että mannerilmastosta. Kesäisin on kuumaa ja kuivaa, ja talvisin lämpötila laskee pakkasen puolelle. Vuoristossa sataa muuta maata enemmän, ja talven sateet tulevat lumena. Pohjois-Makedonia sijaitsee seismisesti aktiivisella alueella, ja siellä esiintyy voimakkaitakin maanjäristyksiä. Pääkaupunki Skopje jouduttiin rakentamaan lähes uusiksi vuoden 1963 maanjäristyksen vuoksi, ja katastrofi vei tuhansien kaupunkilaisten hengen.

Yugoslaviasta irtautumisen jälkeen Pohjois-Makedonia on kohentanut juoksuaan ympäristö- ja ilmastoasioissa – se esimerkiksi ajaa Länsi-Balkanin edistyneintä ilmastopolitiikkaa – mutta tekemistä riittää edelleen. Rakennusten lämmittäminen ja liikenne aiheuttavat pienhiukkaspäästöjä, joiden vuoksi makedonialaisten kaupunkien ilmanlaatu on erityisesti talvisin Euroopan heikoimpia. Jätteiden kierrätystä tulisi lisätä ja tehostaa. Ilmastonmuutoksen vaikutukset tuntuvat jo Pohjois-Makedoniassa etenkin kesäisin tukalina helleaaltoina ja entistä vähäisempänä sateena, ja helteet ja kuivuus vaarantavat niin ihmisten henkiä, maatalousalaa kuin paikallisia ekosysteemejäkin.

Pohjois-Makedonian juuret ovat antiikin ajan Makedonian valtakunnassa, johon kuului nykyisen Pohjois-Makedonian alueen lisäksi osia nykyisestä Pohjois-Kreikasta ja Bulgariasta. Laajempi Makedonian alue pysyi historian juoksussa suht yhtenäisenä 1900-luvulle asti. Alueelle asettui 500-luvulta lähtien slaaviheimoja, joista nykyiset makedoniankieliset pohjoismakedonialaiset polveutuvat. Suur-Makedoniaa hallitsi ajanlaskun alkuvuosina Rooma ja 600-luvulta lähtien Bysantti/Osmanien valtakunta, jonka vaikutukset näkyvät kulttuurissa ja yhteiskunnassa edelleen: albaaniväestö on enimmäkseen islaminuskoista, kielet omaksuivat turkkilaisperäisiä sanoja ja ruokakulttuuri muistuttaa sekä slaavilaista että turkkilaista.

1800-luvulla osmanien valtakunta alkoi rakoilla, ja makedonialaiset ryhtyivät kaavailemaan omaa valtiota. Vuosina 1912–1913 Balkanilla käytiin sotia osmaneja vastaan, ja luhistuva imperiumi veti joukkonsa Balkanilta. Entinen Makedonian alue jaettiin Kreikan, Bulgarian ja Serbian kesken, ja nykyinen Pohjois-Makedonia, silloiselta nimeltään Etelä-Serbia, liitettiin uuteen Jugoslavian kuningaskuntaan.

Akselivallat eli Saksan liittolaiset Italia ja Bulgaria miehittivät Pohjois-Makedonian alueen toisen maailmansodan alussa, ja julma, uusi hallinto kannusti makedonialaisia kapinoimaan miehittäjävaltaa vastaan Josip Titon kommunistijoukoissa. Sodan päätyttyä Pohjois-Makedonia liittyi Jugoslavian sosialistivaltioon, tällä kertaa nimellä Makedonian tasavalta. Serbia oli Jugoslavian poliittinen keskus, eikä Pohjois-Makedonialla ollut paljoa valtaa valtiotasolla, mutta Jugoslavian ajalla makedonialaista kieltä, taiteita ja koulutusjärjestelmää kehitettiin. Alueen talous sitä vastoin laahasi muiden tasavaltojen perässä.

Vuonna 1991 pohjoismakedonialaiset äänestivät kansanäänestyksessä maan itsenäistymisen puolesta, ja Pohjois-Makedonia irtautui Jugoslaviasta ilman väkivaltaisuuksia, toisin kuin kaikki muut itsenäistyvät entiset tasavallat. Sisäiset ristiriidat ajoivat Pohjois-Makedonian 2000-luvun alussa lähes sisällissodan partaalle albaanikapinallisten ottaessa yhteen Pohjois-Makedonian asevoimien kanssa. Kriisi ratkaistiin EU:n ja Yhdysvaltojen diplomaattisella tuella, ja albaanivähemmistön autonomiaa ja asemaa kohennettiin. Valtion nimestä käytiin Kreikan ja Pohjois-Makedonian kesken kipakkaa kiistaa vuosikymmenien ajan, sillä Kreikka pitää Makedonia-nimistä aluettaan ainoana oikeana Makedoniana, kun taas nykyinen Pohjois-Makedonia halusi tulla kutsutuksi Makedoniana. Sopu syntyi viimein vuonna 2018, ja nykyisin maan virallinen nimi on Pohjois-Makedonia.

Pohjois-Makedonia on ollut EU:n ehdokasmaana vuodesta 2005 (vuoden 2020 lyhyttä taukoa lukuun ottamatta), ja se hyväksyttiin puolustusliitto Naton jäseneksi maaliskuussa 2020.

Pohjois-Makedonia on parlamentaarinen tasavalta, jonka symbolinen valtionjohtaja on viiden vuoden välein valittava presidentti. Lainsäädäntävalta on 120-jäsenillä parlamentilla (Sobranie), ja hallituksen muodostaa parlamenttivaalit voittanut puolue. The Economist -mediayhtiön demokratiaindeksi luokittelee Pohjois-Makedonian puutteelliseksi demokratiaksi: korruptio, vaalivilppi ja lehdistönvapauden rajoittaminen rasittavat maata edelleen. Kansalaismielinen konservatiivipuolue VMRO DPMNE hallitsi Pohjois-Makedoniaan vuoteen 2017 asti, jolloin valtion varoja tuhlattiin suureellisiin, korruptoituneisiin rakennushankkeisiin eikä oikeusvaltioperiaatteita tai kansalaisten oikeuksia juuri kunnioitettu. Kyllästyneet kansalaiset äänestivät sosiaalidemokraattisen SDSM-puolueen valtaan vuonna 2017, ja uuden hallituksen oli tarkoitus vahvistaa demokratiaa ja oikeusjärjestelmää. Herrakerhot ja korruptio eivät ole kadonneet SDSM:n valtakaudellakaan, mutta nykyinen hallitus kunnioittaa lehdistönvapautta, ihmisoikeuksia ja yrittää tasapainottaa taloutta.

Enemmistö pohjoismakedonialaisista edustaa makedoniankielistä enemmistöä, mutta noin neljännes kansalaisista on albaaneja. Väestöryhmien välillä käytiin lyhyt sota 2000-luvun taitteessa, jonka päätteeksi albaanien itsehallintoa ja kielioikeuksia turvattiin lailla. Albaanit ja makedonialaiset puhuvat eri kieliä ja tunnustavat eri uskontoja: makedonialaiset tapaavat olla ortodokseja, kun taas albaanit muslimeita. Albaanipuolueet ajavat vähemmistön asioita parlamentissa ja 2022 lähtien myös uudessa, sosiaalidemokraattien luotsaamassa hallituskoalitiossa.

Heikko hallintojärjestelmä ja erimielisyydet naapurimaiden kanssa ovat hidastaneet Pohjois-Makedonian kansainvälistä politiikkaa suuresti: se hyväksyttiin puolustusliitto Naton täysvaltaiseksi jäseneksi yli 20 vuoden yhteistyön jälkeen. Pohjois-Makedonia haki EU-jäsenyyttä jo vuonna 2004 ja se hyväksyttiin jäsenehdokkaaksi vuotta myöhemmin, mutta EU-haaveet ovat tyssänneet useaan otteeseen etenkin Kreikan ja Bulgarian vastustuksesta. Ehdoton enemmistö pohjoismakedonialaisista kannattaa EU-jäsenyyttä. Jäsenyysneuvottelut alkoivat viimein vuonna 2022, mutta niissä kestänee pitkään, eikä jäsenyys ole taattu.

Pohjois-Makedonian siirtymä sosialismista markkinatalouteen ei sujunut yhtä mallikkaasti kuin sitä vauraampien entisten Jugoslavian tasavaltojen, vaan maan teollisuussektori kärsi ja monet joutuivat työttömiksi. 2000-luvun taitteen etninen konflikti aiheutti myös talouskehitykseen muutaman vuoden kolauksen. Nyt, yli 30 vuotta itsenäistymisen jälkeen, alhainen veroaste ja lisääntynyt kansainvälinen kaupankäynti ovat vakauttaneet Pohjois-Makedonian taloutta. Talouden suurin uhka on itse asiassa poliittinen, sillä korruptio, lehmänkaupat ja heikko oikeusjärjestelmä karkottavat sijoittajia ja yhteistyökumppaneita. Harmaata taloutta esiintyy reilusti, ja jopa 45 % bruttokansantuotteesta jää ilmoittamatta valtiolle, mikä heikentää Pohjois-Makedonian julkista taloutta huomattavasti. Pohjois-Makedonian valtionbudjetti on muutaman prosentin alijäämäinen, mutta sillä on suhteellisen vähän valtionvelkaa muihin Balkanin maihin verrattuna – noin 40 % bruttokansantuotteesta.

Maatalous ja teollisuus olivat Jugoslavian aikoina tärkeimmät talouden haarat, mutta nykyisin palvelusektori on noussut niiden ohi ja luo yli 60 % kansantuotteesta. Maatalouden osuus on 11 % ja teollisuuden 27 %. Pohjois-Makedonia tuottaa esimerkiksi rakennusmateriaaleja, tekstiilejä, koneita ja niiden osia. Maan tärkeimmät kauppakumppanit niin viennin kuin tuonninkin saralla ovat Saksa, Serbia ja naapurimaat Kreikka ja Bulgaria.

Pohjois-Makedonia on yksi Euroopan köyhimpiä maita: noin 20 % kansasta joutuu pärjäämään köyhyysrajan alapuolella, ja työttömyysprosentti huitelee niin ikään 20 paikkeilla – pimeästi palkkansa saavat tosin näkyvät tilastoissa työttöminä, mikä vääristää lukemia. Korkeasti koulutetut pohjoismakedonialaiset äänestävät jaloillaan, ja aivovuoto ulkomaille on yleistä.

Perinteisesti Pohjois-Makedonian energiajärjestelmä on ollut hyvin fossiilivoittoinen, sillä maassa on louhittu ja poltettu ruskohiiltä sähkön ja lämmön tuotantoon. Maa kaavailee luopuvansa hiilivoimasta ensimmäisenä Balkanin maana ennen vuotta 2030, mutta kunnianhimoiseen tavoitteeseen on pitkä matka.