Asekauppasopimus

Asekauppasopimuksen historiaa

Asekauppasopimuksen tarve on ollut selvä jo kauan. Aseet on tarkoitettu tappamaan ja vahingoittamaan ihmisiä ja siksi niitä tulee säädellä tiukemmin kuin muita esineitä, joiden tarkoitus on rauhanomainen. Asekauppasopimuksen tarkoitus on estää valtioita viemästä aseita maihin, joissa niillä on merkittävä riski päätyä käytetyiksi kansanmurhaan, ihmisoikeusloukkauksiin, sotarikoksiin tai pitkittämään väkivaltaista konfliktia.

Asekauppasopimuksen voimaanastumiseen saakka maailmassa on jo jonkin aikaa vallinnut tilanne, jossa verrattain viattomien maataloustuotteiden ja esimerkiksi tekstiilien kauppaa on säädelty tarkemmin kuin asekauppaa, jota ei ennen tätä sopimusta säädelty maailmanlaajuisesti mitenkään.

Asekauppasopimuksen tarina käynnistyi jo 90-luvulla, kun kansalaisjärjestöt aloittivat kampanjan sopimuksen saamiseksi. Aloitteeseen tarttui myös joukko Nobelin rauhanpalkinnon saaneita, jotka ryhtyivät työhön maailmanlaajuisen asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi. Myöhemmin joukko valtioita tarttui aloitteeseen.

Suomi oli ensimmäisiä valtioita, yhdessä Argentiinan, Australian, Costa Rican, Japanin ja Kenian kanssa, jotka veivät aloitteen YK:n yleiskokoukseen. Yleiskokous hyväksyi asekauppasopimusprosessin virallisesti käynnistäneen päätöslauselman vuonna 2006.

Tahmea alkutaival

Valmistelevia kokouksia pidettiin vuosia, ja prosessia ja sen sääntöjä määriteltiin tarkasti. Varsinaiset neuvottelut sovittiin pidettäviksi heinäkuussa 2012. Niiden päätteeksi oli tavoitteena saada aikaan tiukka, sitova ja maailmanlaajuinen sopimus, jonka kaikki maailman maat voisivat hyväksyä. Kokouksen säännöt estivät sopimuksen hyväksymisen muutoin kuin konsensuksella, yksimielisesti.

Kokous käynnistyi aluksi hitaasti. Ensin kulissien takana neuvoteltiin muista kansainvälisen politiikan kysymyksistä, kuten siitä, voiko Palestiina osallistua kokoukseen ja mitkä maat missäkin ratkaisuvaihtoehdossa marssivat ulos kokouksesta. Lopulta kokous saatiin käynnistettyä, joskin pari päivää myöhässä.

Tiiviiden melkein neljän kokousviikon jälkeen kokouksen puheenjohtaja ilmoitti viimeisenä mahdollisena päivänä, että sopimukseen ei päästä ja kokous päättyy. Erimielisyyttä oli liian monesta asiasta – kuten siitä, otetaanko ammukset mukaan sopimukseen, ja mikä on pienaseiden kohtalo. YK:n tilapäisen kokoussiiven aula oli täynnä häliseviä diplomaatteja ja kansalaisjärjestöihmisiä, osa kyyneleet silmissä. Vain harvat taputtelivat toisiaan selkään tyytyväisinä, joskin muutamien valtioiden tavoitteena oli alun alkaenkin sopimuksen torppaaminen tai viivyttäminen.

Samana syksynä sopimuksen aloitteentekijämaat Argentiina, Australia, Costa Rica, Japani, Kenia ja Suomi toivat uuden päätöslauselmaehdotuksen yleiskokouksen päätettäväksi. Tässä päätöslauselmassa uudistettiin tahdonilmaus sille, että sopimus halutaan saada aikaan. Lisäksi siinä päätettiin uudesta kokouksesta, joka oli määrä pitää maaliskuun loppuun mennessä.

Uusi kokous toi toivoa

Uusi kokous järjestettiinkin maaliskuun puolivälistä maaliskuun loppuun, hiukan vajaan kahden viikon mittaisena. Kokouksessa vallitsi hyvin toisenlainen tunnelma kuin edellisessä, heinäkuun kokouksessa. Useimmat kesän kokouksessa asekauppasopimusta vastaan hangoittelevat valtiot pitivät nyt puheenvuoroja, jotka eivät enää kuulostaneet viivyttelyltä, vaan (näillekin maille soveltuvan) sopimuksen luonnostelulta.

Tiukkoja rajoja asetettiin kuitenkin puolin ja toisin. Jotkut maat, kuten Norja, sanoivat myös hyvin suoraan, että ne olisivat jo halunneet viedä koko prosessin YK:n ulkopuolelle ja tehdä sopimuksen niiden maiden kanssa, jotka sellaista haluavat. Samalla ne kertoivat vastahankaisille maille, että tämä sopimus tehdään kaikesta huolimatta, ja ne voivat siihen osallistua YK:ssa tai olla osallistumatta. Norjan painotti että sopimus joka tapauksessa syntyy, ja koska sillä on niin laaja kannatus, tulee se vaikuttamaan myös sopimuksen ulkopuolelle jättäytyviin maihin.

Kokouksen viimeisenä päivänä käytiin vielä iltamyöhään saakka laajaa keskustelua sopimuksen sisällöstä. Äänestyksessä sopimusluonnoksen hyväksymistä ilmoittivat vastustavansa vain Iran, Pohjois-Korea ja Syyria. Kokous päättyi kuitenkin ilman sopimuksen hyväksymistä, koska hyväksyminen olisi tässä vaiheessa vaatinut vielä yksimielisyyttä.

Sopimuksen hyväksyminen

Sopimus hyväksyttiin suurella äänten enemmistöllä heti seuraavalla viikolla YK:n yleiskokouksessa. Maailman maiden enemmistö kannatti sopimusta. Tuossakin hyväksymisäänestyksessä vain samat kolme ’maailmanpolitiikan häirikkömaata’ vastustivat sitä. Tyhjää äänesti 23 maata, muut kannattivat sopimuksen hyväksymistä.

Kansainvälinen asekauppasopimus avattiin allekirjoitettavaksi kesäkuussa 2013 ja ensimmäisen puolen vuoden aikana sen allekirjoitti jo 116 maata YK:n 193 jäsenmaasta. Yhdeksän maata sai sopimuksen myös ratifioitua, eli sisällytettyä omaan lainsäädäntöönsä pikavauhtia alle puolessa vuodessa.

Onnistunut kompromissi

Sopimus, joka hyväksyttiin keväällä 2013, on neuvotteluissa nähdyistä sopimusluonnoksista tiukin ja paras. Siinä on silti edelleen ongelmansa. Se ei ole rauhanjärjestöjen kirjoittama aseistariisuntasopimus, se ei ole aseistariisuntasopimus ollenkaan. Tehtävässään asekaupan rajoittamiseen tähtäävänä sopimuksena sillä on kuitenkin hyvät mahdollisuudet onnistua. Nyt on tärkeää, että mahdollisimman moni maa tulee sopimukseen mukaan. Tärkeää on myös, että valtiot toimeenpanevat sopimusta mahdollisimman tiukalla tavalla, eikä niin, että porsaanreikien etsimistä ja käyttämistä suositaan. Vastuu aseviennistä säilyy valtioilla itsellään ja asekauppasopimus ainoastaan antaa sille raamit.

Kuten kokouksessakin useaan kertaan sanottiin:

”...(Asekauppa)sopimuksen ei ole tarkoitus olla katto ja tuottaa sääntöjä, joita tiukempia valtiot eivät saisi tehdä. Sen on tarkoitus olla lattia, määrittää vähimmäistason, jota kaikkien tulee noudattaa.”