[[suggestion]]
Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimus

Vedtatt

10.12.1982

Trådt i kraft

16.11.1994

Les mer på engelsk

United Nations Convention on the Law of the Sea

Kansainvälinen merenpohjajärjestö valvoo yleissopimuksen noudattamista. Yleissopimuksen tulkintaa koskevat kysymykset käsitellään Kansainvälisessä merioikeustuomioistuimessa. Yleissopimus avattiin allekirjoituksille vuonna 1982. Sopimus tuli voimaan vuonna 1994 sen jälkeen, kun 60 valtiota hyväksyi sopimuksen ehtoineen.

Gjennomføring

Meren käyttö on muuttunut paljon viimeisten sadan vuoden aikana. Kalastus on tehostunut ja öljyn poraaminen merenpohjasta on lisääntynyt huomattavasti. Tämä kehitys on tuonut mukanaan tarpeen kehittää oman säännöstönsä sille, kenellä on oikeus merialueiden resursseihin. Yhdysvaltain presidentti Harry Truman päätti vuonna 1945, että Yhdysvaltain aluevesi ulottuu 200 meripeninkulman päähän maan rannikolta. Tämä oli suuri muutos entiseen kolmen meripeninkulman käytäntöön, joka oli ollut tuohon saakka käytössä. Useat maat esittivät vastaavia aluevesivaatimuksia, ja vuonna 1956 Yhdistyneet Kansakunnat järjesti ensimmäisen merioikeuskonferenssin. Tavoitteena oli päästä yksimielisyyteen aluevesirajojen kansainvälisestä säännöstöstä. Vasta kolmannessa merioikeuskonferenssissa New Yorkissa päästiin yksimielisyyteen Merioikeusyleissopimuksen sisällöstä.

Konferenssi aloitti työnsä vuonna 1973, mutta sai työnsä loppuun vasta 1982. Työ vei paljon aikaa, koska pelissä olivat valtavat resurssit ja kaikkien maiden täytyi olla yksimielisiä ennen kuin sopimus voitiin allekirjoittaa. Lopullisessa sopimuksessa aluevesirajat laajennettiin kahteentoista meripeninkulmaan. Tämän rajan sisäpuolella mailla oli samat valtuudet merialueisiin, kuin hallitsemiinsa maa-alueisiin. Lisäksi kaikki rantavaltiot saivat oman talousvyöhykkeensä, joka ulottui korkeintaan 200 meripeninkulman eli 370 kilometrin päähän rantaviivasta. Jokaisella maalla on oikeus hyödyntää luonnonvaroja tällä vyöhykkeellä. Kaikki merialueet jotka sijaitsevat näiden rajojen ulkopuolella ovat sopimuksen mukaan kansainvälisiä aluevesiä, jotka puolestaan ovat osa maailman yhteistä kulttuuriperintöä.

Merioikeusyleissopimuksessa on omia säännöksiä koskien eri maiden mannerjalustaa. Mannerjalusta on se osa merenpohjaa, joka kuuluu eri mantereisiin. Mikäli maa voi todistaa mannerjalustansa ulottuvan yli 200 meripeninkulman päähän rannikostaan, se voi vaatia taloudellisen vyöhykkeensä laajentamista. Kansainvälinen komitea, joka määrittelee mannerjalustan rajat (CLCS), tekee päätöksen siitä, kuinka kauas kunkin maan mannerjalusta ulottuu. Tämä komitea perustettiin YK:n merioikeusyleissopimuksen perustamisen yhteydessä. Niiden maiden, jotka haluavat hakea taloudellisen vyöhykkeensä laajentamista, on tehtävä hakemuksensa viimeisintään kymmenen vuotta yleissopimuksen jäseneksi liittymisensä jälkeen. Maat, jotka hakevat taloudellisen vyöhykkeensä laajentamista, joutuvat hankkimaan erittäin yksityiskohtaisia tietoja mannerjalustasta, mikä voi tulla kalliiksi. Köyhillä mailla ei ole usein varaa hankkia tarvittavia tietoja, minkä vuoksi ne voivat jäädä paitsi yleissopimukseen perustuvista oikeuksistaan. Siksi YK:n ympäristöohjelma (UNEP) on perustanut oman mannerjalustaohjelmansa, joka auttaa köyhiä maita dokumentoimaan vaatimuksiaan. Ilmastonmuutos ja öljyn lisääntynyt kysyntä ovat viime vuosina johtaneet siihen, että useat maat pyrkivät kartoittamaan oikeuksiaan öljyn hyödyntämiseen Pohjoisella jäämerellä, jossa jää sulaa nopeaa tahtia. Sekä Tanska, Venäjä, Kanada että Yhdysvallat tekevät parhaillaan tutkimuksia siitä, missä määrin niillä on oikeuksia Pohjoisen jäämeren merenpohjaan.

Resurssit