Hopp til innhold

Arabikevät

Arabikevään katsotaan alkaneen vuoden 2010 joulukuussa, kun tunisialainen torikauppias sytytti itsensä tuleen protestina Tunisian hallintoa vastaan. Mielenosoitukset levisivät Tunisiasta nopeasti myös muihin arabimaihin. Kansa vaati uudistuksia ja kapinoi epädemokraattista hallintoa vastaan. Kansannousujen seuraukset ovat vaihdelleet maittain.

Päivitetty viimeksi 28.09.2016

Den arabiske våren (Reuters)

Taustaa

Vuotta 2011 leimaisivat mielenosoitukset, yhteenotot ja suuret mullistukset Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. Mielenosoitukset alkoivat Tunisiassa, mutta levisivät nopeasti Egyptiin, Algeriaan, Libyaan, Marokkoon ja lopulta myös Syyriaan, Jemeniin sekä Bahrainiin. Toisissa maissa arabikevään vaikutukset hiipuivat parin vuoden sisällä kansannousujen alkamisesta, mutta esimerkiksi Egyptissä ja Syyriassa mielenosoituksista lähtenyt poliittinen muutos on johtanut hyvin epävakaisiin oloihin ja sotilaallisiin konflikteihin.

Syynä kansannousuihin oli demokratian, ihmisoikeuksien ja parempien elinolojen tavoittelu. Erilaiset historialliset, sosiaaliset ja hallinnolliset olosuhteet ovat vaikuttaneet kansannousun vaihteleviin syihin ja seurauksiin. 

Tunisia

Arabikevään tapahtumat alkoivat Tunisiassa yhden miehen henkilökohtaisella tragedialla 17. joulukuuta 2010. Nuori torimyyjä Mohamed Bouazizi poltti itsensä hengiltä protestina Tunisian hallintoa, sosiaalista kehitystä sekä omia elinolojaan vastaan. Monet tunisialaiset tunnistivat itsensä Bouazizin ahdingosta. Tämä tapahtuma aloitti kansannousun, joka levisi Sidi Bouzidin pikkukaupungista eri osiin maata ja myös pääkaupunkiin Tunisiin. Useita satoja ihmisiä kuoli mielenosoituksien yhteydessä tapahtuneissa levottomuuksissa.  

Jasmiinivallankumouksena tunnetun kansannousun taustalla oli taloudellisia ja sosiaalisia syitä. Laaja työttömyys erityisesti nuorten keskuudessa, elintarvikkeiden hintojen nousu ja ihmisoikeuksien toteutumattomuus johtivat kansalaisten turhautumiseen. Kansannousuun osallistuneet vaativat demokratiaa ja hallinnon vaihtumista. Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali oli ollut vallassa vuodesta 1987. Opposition toiminta oli sallittua, mutta hallinto oli autoritaarista ja korruptoitunutta.  

Presidentti Ben Ali vastasi aluksi mielenosoituksiin ottamalla käyttöön sotatilalain, mutta lopulta tammikuussa 2011 presidentti ja hänen perheensä joutuivat pakenemaan Tunisiasta Saudi-Arabiaan. Tämän jälkeen pääministeri Mohammed Ghannouchi perusti väliaikaisen hallituksen, jossa oli useita jäseniä edellisestä hallituksesta. Hänet pakotettiin kuitenkin eroamaan demokratialiikkeen voimistuessa ja vaatiessa todellista muutosta. Maan johtoon tuli uusi väliaikaishallitus siihen asti kunnes uudet vaalit järjestettiin lokakuussa 2011.  

Rauhallisesti sujuneissa vaaleissa äänestysaktiivisuus nousi yli 90 prosenttiin. Vaalit voitti maltillinen islamistinen Ennahda-puolue. Hallituksen tehtäväksi tuli laatia maahan uusi perustuslaki.   

Kansalliskokous valitsi joulukuussa 2011 maan uudeksi väliaikaiseksi presidentiksi CPR-puolueen johtajan, ihmisoikeusaktivisti Moncef Marzoukin ja väliaikaiseksi pääministeriksi suurimman puolueen Ennahdan johtajan Hamadi Jebalin. Kesäkuussa 2011 entinen presidentti Ben Ali tuomittiin poissaolevana 35 vuodeksi vankeuteen valtion omaisuuden varastamisesta. Vuotta myöhemmin hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallisuudesta 43 protestoijan kuolemaan vallankumouksen aikana.   

Tunisiassa oli puhjeta sisällissota vuonna 2013, kun kaksi oppositiopoliitikkoa murhattiin. Neljästä kansalaisjärjestöstä muodostuva niin sanottu rauhankvartetti onnistui kuitenkin saamaan osapuolet neuvottelemaan keskenään. Neuvotteluissa päätettiin uudesta perustuslaista, joka astui voimaan tammikuussa 2014 ja uusista vaaleista, jotka järjestettiin lokakuussa 2014. Vaalit voitti maallinen Nidaa Tounes -puolue, joka otti hallitukseen mukaan myös islamistit.  

Rauhankvartetti palkittiin Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2015 Tunisian rauhan ja demokratian edistämisestä. Tunisia onkin yksi harvoista maista, jossa kansannousu on johtanut maan tilanteen parantumiseen ja demokratian vahvistumiseen. Maan tilannetta kuitenkin varjostaa edelleen heikko työllisyystilanne sekä terroristijärjestöjen jalkautuminen maahan.   

Sosiaalisella medialla oli suuri vaikutus Tunisian tapahtumiin. Facebookin, Twitterin ja YouTuben kautta jaettiin tietoa sekä aktivoitiin nuoria ja keskiluokkaa. TV-asema Al-Jazeeralla oli myös tärkeä rooli sen välittäessä tietoa kansannousun vaiheista.   

Egypti

Egyptissä kansannousu alkoi 25. tammikuuta 2011, jolloin tuhannet mielenosoittajat marssivat Kairossa protestina presidentti Hosni Mubarakin hallintoa vastaan. Mubarak oli ollut vallassa vuodesta 1981 lähtien. Mielenosoitukset kasvoivat nopeasti ja keräsivät satoja tuhansia ihmisiä Tahririn aukiolle, josta tuli Egyptin kansannousun päänäyttämö.   

Mielenosoituksissa vastustettiin muun muassa poliisin raakuutta, työttömyyttä, huonoja palkkoja, asuntopulaa, elintarvikkeiden hintojen nousua, korruptiota ja sananvapauden rajoituksia sekä vuodesta 1981 asti voimassa ollutta poikkeustilalakia, joka antoi hallinnolle ja armeijalle laajat vapaudet. Päätarkoituksena oli kuitenkin kaataa Hosni Mubarakin hallinto. Mielenosoitukset olivat aluksi rauhallisia, mutta väkivaltaiset yhteenotot turvallisuusjoukkojen ja mielenosoittajien välillä lisääntyivät nopeasti. Alkuvuonna 2011 mielenosoituksissa menehtyi noin 850 ihmistä.   

Kuten Ben Ali Tunisiassa, myös Mubarak yritti tyynnytellä mielenosoittajia lupaamalla uudistuksia sekä erottamalla hallituksen. Tämä ei kuitenkaan täyttänyt mielenosoittajien vaatimuksia. Helmikuussa 2011 Mubarak erosi ja luovutti vallan maan armeijalle. Sotilasjohto nimitti uuden väliaikaisen pääministerin sekä toimikunnan valmistelemaan demokraattisia vaaleja.   

Mubarak on saanut syytteet osallisuudesta mielenosoittajien surmiin. Hänet kuitenkin vapautettiin syytteistä marraskuussa 2013. Vuoden 2014 toukokuussa Mubarak puolestaan tuomittiin korruptiosta kolmeksi vuodeksi vankeuteen.  

Ensimmäiset vapaat parlamentin vaalit pidettiin marraskuussa 2011 ja presidentinvaalit järjestettiin toukokuussa 2012. Presidentinvaalin ensimmäinen kierros järjestettiin 23.–24. toukokuuta 2012. Siinä voittajiksi selvisivät muslimiveljeskunnan tukema Mohammed Mursi sekä Mubarakin aikainen ministeri Ahmad Shafiq. Vaalin toinen kierros järjestettiin 16.–17. kesäkuuta, jonka voittanut Mursi valittiin maan presidentiksi.  

Egyptin demokratisoitumisprosessi on kärsinyt kuitenkin monia takaiskuja vallanvaihdon jälkeen. Uusi pääministeri Hisham Qandil asetti syksyllä uuden hallituksen, joka koostui pitkälti edellisen hallituksen teknokraateista ja islamisteista, jättäen liberaalit ja maallistuneet sivummalle. Perustuslakia luovan satapaikkaisen kansalliskokouksen kokoonpano ja siinä istuvien islamististen tahojen nimitykset korkeisiin virkoihin ovat saaneet oppositiopuolueet boikotoimaan nykyistä poliittista prosessia ja kritisoimaan Mursin omavaltaisten toimien lainvoimaisuutta.  

Islamistien luoma perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä joulukuussa 2012, jossa heikon osallistumisprosentin takia vain neljännes egyptiläistä äänesti sen puolesta. Vuoden 2011 vallankumouksen kaksivuotispäivänä mielenosoitukset käynnistyivät uudestaan, ihmiset kokoontuivat jälleen Tahririn aukiolle osoittamaan mieltään muslimiveljeskunnan politiikkaa vastaan. Mielenosoituksissa menehtyi yli 50 ihmistä. Kesäkuun 26. päivänä 2013 Mursi piti yli kaksituntisen televisioidun puheen, jonka tarkoitus olla sovitteleva puhe. Puheen sisältö kuitenkin kiihdytti mielenosoituksia entisestään ja kansa alkoi vaatia Mursin eroamista.    

Lopulta heinäkuussa 2013 armeija syrjäytti Abdel Fattah al-Sisin johdolla muslimiveljeskunnan ja presidentti Mursin vallasta. Muslimiveljeskunta julistettiin joulukuussa 2013 terrorijärjestöksi ja sen toiminta kiellettiin. Mursin erottamisen jälkeiset levottomuudet ovat ajaneet maan jälleen protestien aallokkoihin ja niissä on saanut surmansa ainakin 200 ihmistä. Mursi tuomittiin kesäkuussa 2016 elinkautiseen vankeuteen laittoman järjestön johtamisesta.  

Arabikevään jäljet näkyvät Egyptissä edelleen ja maan poliittinen tilanne on yhä epävakaa. Kapinan myötä ihmisten usko siihen, että he ovat kykeneväisiä ajamaan muutosta maan asioihin on voimistunut. Kansa ei ole vielä saavuttanut tavoitteitaan, joten uusia mielenosoituksia voi odottaa. Egyptiläisten organisaatioiden ja aktivistien mukaan maan ihmisoikeustilanne on heikentynyt sen jälkeen kun al-Sisi valittiin maan presidentiksi toukokuussa 2014. Al- Sisin hallinto on muun muassa rajoittanut sananvapautta terrorismin vastaisten lakien myötä.  

Myös Egyptissä sosiaalisen median rooli on ollut merkittävä: Facebookin ja Twitterin avulla koordinoidaan mielenosoituksia ja levitetään tietoa.  Lisäksi kansainvälinen lehdistö on saanut tietoa tapahtumista pääasiassa sosiaalisen median kautta.

Algeria ja Marokko

Vastaavia mielenosoituksia pidettiin myös Algeriassa ja Marokossa. Mielenosoitukset alkoivat tammikuussa 2011 ja kiihtyivät helmikuussa. Ne eivät kuitenkaan olleet yhtä laajoja kuin naapurimaissa, sillä esimerkiksi maiden armeijat ja mellakkapoliisit pysyivät lojaaleina hallintoa kohtaan.  

Mielenosoitukset Marokossa ja Algeriassa eivät johtaneet hallinnon vaihtumiseen, mutta muita poliittisia muutoksia tapahtui. Algeriassa lopetettiin poikkeustila, joka oli ollut voimassa vuodesta 1992 lähtien, ja maan perustuslakiin luvattiin muutoksia, jotka vahvistaisivat demokratiaa. Lisäksi hallitus lupasi puuttua työttömyyteen.                                                                                                                                                     

Marokon hallitus puolestaan lupasi vähentää kuninkaan valtaa ja kuningas Mohammed IV itse esitti lukuisia muutoksia perustuslakiin, jonka myötä hänen valtaansa vähennettäisiin ja siirrettäisiin parlamentille. Asiasta järjestettiin kesäkuun lopussa 2011 kansanäänestys, jossa ehdotetut muutokset perustuslakiin hyväksyttiin.  

Libya

Libyan kansannousu puhkesi helmikuussa 2011. Kapina alkoi maan toiseksi suurimmasta kaupungista Bengasista ja levisi nopeasti pääkaupunkiin Tripoliin sekä muihin maan muihin osiin. Kuten naapurimaissakin, mielenosoittajat vaativat parempia elinoloja ja enemmän vapautta, ja ilmaisivat tyytymättömyytensä autoritaarista hallintoa kohtaan. Vuodesta 1969 maata hallinnut Muammar Gaddafi ilmoitti, ettei hän ollut valmis luopumaan vallasta. 

Ensimmäisen mielenosoituspäivän jälkeen Internet-yhteydet katkaistiin koko maassa. Tämä esti sosiaalisen median käytön, joka oli tärkeä työkalu mielenosoituksien järjestämisessä.   

Gaddafin hallinto otti maan asevoimat käyttöön mielenosoittajia ja siviilejä vastaan. Konflikti kehittyi sisällissodaksi, kun mielenosoittajat ryhtyivät aseelliseen vastarintaan. Myös osa hallinnon jäsenistä liittyi vastarintaan osallistumalla sekä siviilijohdon kehittämiseen että sotilaalliseen vastarintaan.  
  
Libyan siirtymäajan kansallinen neuvosto perustettiin 26. helmikuuta ja 5. maaliskuuta se julistautui ”Libyan valtion ja kansan ainoaksi edustajaksi”.  Useat valtiot tunnustivat väliaikaishallituksen Libyan kansan virallisena edustajana.  

Vastauksena Libyan sisällissotaan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuussa päätöslauselman 1973, joka salli "kaikki tarvittavat toimet" siviilien suojelemiseksi; ei kuitenkaan miehitysjoukkojen lähettämistä. Tämä tarkoitti lentokieltoalueen perustamista ja ilmaiskujen sallimista. Syy sotilaalliseen interventioon oli siviilien suojelu Libyan hallituksen hyökkäyksiltä.  

Operaation alkaessa sen johtaja ja komentoketju oli epäselvä. Yhdysvallat halusi eroon operaatiosta johdosta ja antaa sen Natolle, mitä Britannia ja Italia kannattivat. Ranska, Turkki ja Saksa puolestaan vastustivat ajatusta ja Ranska uskoi Naton johdon vaikuttavan negatiivisesti arabimaiden suhtautumiseen. Maaliskuun 27. päivä Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen tiedotti Naton ottavan koko Libyan sotilasoperaation välittömästi johtoonsa.   

Libyan sisällissota kesti noin kuusi kuukautta, jonka aikana käytiin laajoja taisteluja keskeisissä kaupungeissa. Kapinalliset valtasivat viimeisen Gaddafin hallitseman Sirten kaupungin 20. lokakuuta 2011. Gaddafi sai surmansa hyökkäyksessä ja Libyan kapinan julistettiin virallisesti päättyneen 23. lokakuuta.  

Taistelut olivat aiheuttaneet vakavia tappioita ja suuria aineellisia vahinkoja molemmin puolin. Kansainvälisiä joukkoja on kritisoitu siitä, ettei sen rooli sisällissodassa rajoittunut alkuperäiseen tavoitteeseensa, eli siviilien suojeluun Libyan armeijalta, vaan se näytti usein aktiivisesti auttavan kapinallisia taistelussa maan herruudesta.  

Elokuussa 2012 väliaikaishallitus luovutti valtaoikeutensa kongressille, joka valittiin heinäkuussa ja kokoontui ensimmäistä kertaa 7. heinäkuuta. Kongressin presidentiksi valittu National Front Partyn johtaja Mohammed Magarief erosi tehtävästään toukokuussa 2013, koska uuden lain mukaan Gaddafin hallinnon aikana johtotehtävissä toimineet eivät saa toimia hallitustehtävissä. Berberi-vähemmistöön kuuluva Nouri Abusahmain valittiin Magariefin seuraajaksi kesäkuussa. Marraskuussa 2012 maan pääministerinä aloitti ihmisoikeusasianajaja Ali Zeidan, joka kokosi maan hallituksen maantieteellistä tasapainoa korostaen.  

Libya ajautui kuitenkin uudelleen kaaokseen vuonna 2014, kun vaalitulokseen tyytymättömät islamistiset ryhmät valtasivat maan pääkaupunki Tripolin. Maassa toimi kaksi kilpailevaa hallitusta: Tripolista toimiva kapinallishallitus sekä maan itäosassa toimiva kansainvälisen yhteisön tunnustama hallitus. Kummatkin hallitukset ovat vuodesta 2014 asti pyrkineet valtaan. Vuoden 2016 alussa YK:n ehdotuksesta Libyalle nimettiin yhteishallitus, jonka tarkoituksena on rauhoittaa maan tilanne.   

Libyan kaoottisen tilanteen myötä terroristijärjestö Isis on onnistunut valtaamaan alueita Sirtean ympäristöstä.

Syyria

Syyrian kansannousu alkoi maaliskuussa 2011, kun joukko mielenosoittajia kerääntyi vaatimaan poliittisten vankien vapauttamista eteläisessä Daraan kaupungissa. Mielenosoitukset levisivät nopeasti myös muihin kaupunkeihin. Kansannousu yritettiin pysäyttää voimakeinoin. Syyrian turvallisuusjoukot ampuivat mielenosoittajia ja vangitsivat tuhansia ihmisiä. Tämän seurauksena vastarinta hallintoa kohtaan kasvoi entisestään, samoin kuin yhteenotot mielenosoituksissa.   

Presidentti Bashar al-Assad yritti hillitä levottomuuksia vapauttamalla poliittisia vankeja, erottamalla hallituksen ja kumoamalla vuodesta 1963 lähtien voimassa olleen poikkeustilan. Nämä eivät kuitenkaan riittäneet aitoa demokratiaa vaativille mielenosoittajille.   

Elokuussa oppositio perusti Syyrian kansallisen neuvoston, jonka tehtävä on edustaa kapinallisia. Neuvoston tavoitteena on korvata Assadin hallinto demokraattisella hallinnolla ja vapailla vaaleilla. Kansallinen neuvosto on saanut kansainvälisen tunnustuksen lukuisilta mailta ja muun muassa edustaa tällä hetkellä Syyriaa Arabiliitossa. Syyrian armeijan loikkarit muodostivat Vapaan Syyrian armeijan ja aloittivat aseellisen taistelun hallitusta vastaan. Syyriassa toimii myös muita oppositioryhmiä ja on selvää, ettei Syyrian oppositio ole yhtenäinen.  

Marraskuussa 2011 Arabiliitto jäädytti Syyrian jäsenyyden ja päätti pakotteista sitä vastaan, sillä Syyrian hallitus ei ollut lupauksestaan huolimatta aloittanut noudattamaan Arabiliiton valmistelemaa rauhansuunnitelmaa.  

Väkivaltaisuudet levisivät vuoden 2012 aikana yhä laajemmalla alueella Syyriassa. Arabiliitto lähetti tammikuussa 2012 maahan tarkkailijoita. He kuitenkin joutuvat lähes välittömästi keskeyttämään työnsä taisteluiden jatkuessa. Helmikuussa YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui keskustelemaan arabimaiden ja Euroopan laatimasta Syyria-päätöslauselmasta. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan nimitettiin YK:n ja Arabiliiton Syyrian-erityislähettilääksi. Maaliskuussa Annan esitti kuusikohtaisen suunnitelman konfliktin lopettamiseksi. Syyrian hallitus ilmoitti hyväksyvänsä Annanin rauhansuunnitelman. Huhtikuun puolivälissä alkoi tulitauko, joka kuitenkin alkoi rakoilla jo saman kuun lopussa.   

Huhtikuussa YK:n turvallisuusneuvosto antoi valtuudet kaikkiaan 300 aseistamattoman sotilastarkkailijan lähettämiseen Syyriaan valvomaan aselepoa. He raportoivat vakavista tulitaukorikkomuksista. Toukokuussa kahdessa autopommi-iskussa Damaskoksessa sai surmansa 55 ihmistä ja Houlan kaupungissa Syyrian hallituksen joukot surmasivat yli 100 ihmistä. Kesän aikana taistelut kiihtyvät ja YK:n mukaan Syyrian kriisi oli muuttunut sisällissodaksi.  Puheessaan maan uudelle hallitukselle 26. kesäkuuta 2012, Syyrian presidentti Bashar al-Assad julisti Syyrian olevan sotatilassa. Elokuussa algerialainen Lakhdar Brahimin nimettiin jatkamaan Annanin työtä Syyrian-erityislähettiläänä.  

Toukokuun 2013 aikana Syyrian sisällissota levisi Golanin alueelle asti, jota YK:n UNDOF-joukot ovat valvoneet vuodesta 1974, aikaansaaden monien osallistujamaiden vetäytymisen operaatiosta.  

Syyrian kriisin myötä äärijärjestö Isis on onnistunut valtaamaan alueita Syyriassa ja hallituksen joukot sekä kapinallisjoukot käyvät nyt sotaa kahdella rintamalla, sillä he taistelevat sekä toisiaan että Isisiä vastaan.  

Syyrian kriisi on saanut merkittävät kansainväliset mittasuhteet ja sen ratkaiseminen on erittäin vaikeaa. Kansainvälinen yhteisö ei ole päässyt yhteisymmärrykseen siitä, miten väkivaltaisuuksien kierre saataisiin Syyriassa loppumaan. Sota Syyriassa on johtanut humanitaariseen kriisiin. Arvoilta noin puolet maan 25 miljoonasta asukkaasta on joutunut jättämään kotinsa. Heistä noin 5 miljoonan uskotaan paenneen Syyriasta.   

Lue lisää Syyrian konfliktista.

Jemen

Tammikuun 27. päivä 2011 yhteensä 16 000 mielenosoittajaa marssi Jemenin pääkaupungin Sanaan kaduilla, vaatien presidentti Ali Abdullah Salehin eroa. Saleh ilmoitti mielenosoittajille eroavansa lain mukaisesti vuonna 2013, ja että hän ei aio odotetusti siirtää valtaa pojalleen. Mielenosoitukset jatkuivat tästä huolimatta. Protestien pitkittyessä turvallisuusjoukot avasivat tulen mielenosoittajia kohti tappaen yli 50 ihmistä. Saleh julisti Jemeniin poikkeustilan.  

Kesäkuussa 2011 Saleh loukkaantui pommituksessa ja joutui lähtemään Saudi-Arabiaan hoidettavaksi.  Lopulta marraskuussa 2011 Saleh suostui luopumaan vallastaan ja siirtää vallan varapresidentti Hadille. Hadi voitti helmikuussa 2012 järjestetyt presidentinvaalit. 

Palattuaan Jemeniin ex-presidentti Saleh alkoi tukea huthikapinallisia, jotka onnistuivat lisäämään omaa vaikutusvaltaansa maan epävakaan tilanteen myötä. Huthit pyrkivät syöstään Hadin vallasta. Vuoden 2015 alussa presidentti Hadi pakeni Adeniin. Hadin hallitusta tukee Saudi-Arabian johtama liittouma, jotka ovat pommittaneet huthikapinallisia.   

Jemenin kriisissä on menehtynyt tuhansia siviilejä ja YK on arvoinut, että yli 80 % maan asukkaista on humanitaarisen avun tarpeessa.  

Yksi Jemenin kansannousun takana toiminut johtohahmo, journalisti ja poliitikko Tawakkul Karman, palkittiin vuonna 2011 työstään demokratian ja rauhan edistämiseksi Jemenissä Nobelin rauhanpalkinnolla.   

Bahrain

14. helmikuu 2011 arabikevään tapahtumat inspiroivat bahrainilaisetkin osoittamaan mieltään. Suuri joukko mielenosoittajia marssi Bahrainin pääkaupunki Manaman kaduilla vastustaen korruptiota ja työttömyyttä, ja osoittaen tyytymättömyytensä hallitsevaan monarkiaan Bahrainissa. Yksi mielenosoituksen tärkeimmistä tavoitteista oli saavuttaa laajempi poliittinen vapaus ja vaikutusvalta shiiamuslimien enemmistölle, joka oli kyllästynyt sunnimuslimien vähemmistön hallintaan. Maan pääministeri on esimerkiksi toiminut virassaan vuodesta 1970.  

Mielenosoittajien kokoontumispaikkana käyttämästä Pearl-liikenneympyrästä on tullut, kuten Tahririn aukiosta Kairossa, symbolinen kokoontumispaikka mielenosoittajille. Mielenosoitukset kiellettiin ja kukistettiin väkivalloin ja useita sai surmansa, kun hallituksen joukot avasivat tulen aseettomia mielenosoittajia kohti Pearlin liikenneympyrässä 18. helmikuuta. Sunnimonarkia sai tähän sotilaallista tukea sunnijohtoiselta Saudi-Arabialta.  

15. maaliskuuta 2011 viikkoja kestäneiden mielenosoitusten jatkuessa viranomaiset julistivat poikkeustilalain. Poikkeustila kesti saman vuoden kesäkuuhun asti ja sen aikana pidätettiin tuhansia mielenosoittajia, ihmisoikeusaktivisteja, toimittajia ja sosiaalisessa mediassa hallintoa kritisoineita. Monet tuomittiin vastikään perustetuissa sotilastuomioistuimissa. On myös raportoitu, että shiiatyöntekijät ja -opiskelijat ovat menettäneet työpaikkojaan mielenosoituksien seurauksena.  

Hallituksen lahkoeroja korostavan politiikan lopettamista ja demokraattista hallintoa vaativat mielenosoitukset ovat jatkuneet aina tähän päivään asti huolimatta mielenosoituskielloista. Sunnihallinto on pyrkinyt pitämään virallisen neuvottelukanavan auki suurten shiia-puolueiden kanssa, mutta oppositio ja muun muassa ihmisoikeusjärjestöt ovat kritisoineet prosessia aidon dialogin ja poliittisen kehityksen tukahduttamisesta.  

Muut maat

Libanonissa, Jordaniassa, Saudi-Arabiassa, Iranissa, Irakissa, Omanissa ja Sudanissa on ilmennyt samankaltaisia, vähäisempiä protestiliikkeitä. Ne vaativat kehitystä demokratiaa vahvistamalla ja ihmisoikeuksia kunnioittamalla sekä elinolosuhteita parantamalla.  

Jordaniassa protestit ovat kiihtyneet esimerkiksi aina, kun hallituksen politiikka on johtanut polttoaineen hinnan nousemiseen, ja protestit ovat johtaneet pääministerin vaihtamiseen neljä kertaa vuodesta 2011 lähtien. Viimeisin, Abdullah Ensourin maaliskuinen uudelleenvalinta tapahtui myös ensimmäistä kertaa maan parlamenttia konsultoiden eikä pelkällä maan kuningas Abdullahin omaehtoisella päätöksellä.  

Libanonissa alkoi tammikuussa 2011 mielenosoituksia vastustamaan erityisesti poliittisen vallan jakoa uskonryhmien perusteella. Suurimmat levottomuudet Libanonissa ovat kuitenkin liittyneet Syyrian sisällissotaan. Suurten pakolaisvirtojen leviäminen maahan ja väkivaltaisuuksien ja asekaupan kiihtyminen maiden rajalla ovat synnyttäneet kansainvälisesti huolta maan haavoittuvaisuudesta poliittisille levottomuuksille. Libanonin tilanteesta voit lukea lisää täältä.

YK:n rooli

YK: n rooli on vaihdellut eri maissa. Maaliskuussa 2011 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman 1973 jolla hyväksyttiin kansainvälisen yhteisön sotilaallinen voimankäyttö Libyassa siviilien suojelemiseksi. Tällä oli todennäköisesti suuri merkitys maan sisällissodan lopputuloksessa. Sen lisäksi YK on perustanut toimiston Libyaan tukeakseen siirtymäkauden hallitusta maan jälleenrakentamisessa.  

YK: n turvallisuusneuvosto ei toistaiseksi ole toteuttanut päätöslauselmaa Syyriasta. Venäjä ja Kiina ovat käyttäneet veto-oikeuttaan kaksi kertaa päätöslauselmaan, jossa kehotetaan Assadia eroamaan. Tärkein syy päätöslauselman estämiselle on, etteivät Venäjä ja Kiina halua YK:n puuttuvan maan hallintoon. YK:n ihmisoikeusneuvosto päätti joulukuussa 2011 lähettää riippumattoman ihmisoikeustarkkailijan Syyriaan.  

Suomen rooli

Suomalaisia YK:n tulitaukotarkkailijoita toimi Syyriassa osana YK:n tarkkailuoperaatiossa maassa (UNSMIS) vuonna 2012. Operaation päämajan lähellä sattuneen pommi-iskun jälkeen operaatio lopetettiin maan turvallisuustilanteen muuttuessa yhä levottomammaksi. Operaatio oli toiminnassa huhti-elokuussa 2012 ja suomalaisia sen alaisuudessa toimi enimmillään kymmenen.

Lähde: YK, Yle, Helsingin Sanomat, BBC

UNA Finland / Suomen YK-liitto © 2017