Arabikevät

Taustaa

Vuotta 2011 leimasivat mielenosoitukset, yhteenotot ja suuret mullistukset Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. Mielenosoitukset alkoivat Tunisiasta, mutta levisivät nopeasti Egyptiin, Algeriaan, Libyaan, Marokkoon ja lopulta myös Syyriaan, Jemeniin sekä Bahrainiin.
Syynä kansannousuihin oli demokratian, ihmisoikeuksien ja parempien elinolojen tavoittelu. Erilaiset historialliset, sosiaaliset ja hallinnolliset olosuhteet ovat vaikuttaneet kansannousun vaihteleviin syihin ja seurauksiin. 

Tunisia

Arabikevään tapahtumat alkoivat Tunisiassa yhden miehen henkilökohtaisella tragedialla 17. joulukuuta 2010. Nuori torimyyjä Mohammed Bouazizi poltti itsensä hengiltä protestina Tunisian hallintoa, sosiaalista kehitystä sekä omia elinolojaan vastaan. Monet tunisialaiset tunnistivat itsensä Bouazizin ahdingosta. Tämä tapahtuma aloitti kansannousun, joka levisi Sidi Bouzidin pikkukaupungista eri osiin maata ja myös pääkaupunkiin Tunisiin. Useita satoja ihmisiä kuoli mielenosoituksien yhteydessä tapahtuneissa levottomuuksissa.

Jasmiinivallankumouksena tunnetun kansannousun taustalla oli taloudellisia ja sosiaalisia syitä. Laaja työttömyys erityisesti nuorten keskuudessa, elintarvikkeiden hintojen nousu ja ihmisoikeuksien toteutumattomuus johtivat kansalaisten turhautumiseen. Kansannousuun osallistuneet vaativat demokratiaa ja hallinnon vaihtumista.Tunisian presidentti Zine el-Abadine Ben
Ali oli ollut vallassa vuodesta 1987. Opposition toiminta oli sallittua, mutta hallinto oli autoritaarista ja korruptoitunutta.

Presidentti Ben Ali vastasi aluksi mielenosoituksiin ottamalla käyttöön sotatilalain, mutta lopulta tammikuussa 2011 presidentti ja hänen perheensä joutuivat pakenemaan Tunisiasta Saudi-Arabiaan. Tämän jälkeen pääministeri Mohammed Ghannouchi perusti väliaikaisen hallituksen, jossa oli useita jäseniä edellisestä hallituksesta. Hänet pakotettiin kuitenkin eroamaan demokratialiikkeen voimistuessa ja vaatiessa todellista muutosta. Maan johtoon tuli uusi väliaikaishallitus siihen asti kunnes uudet vaalit järjestettiin lokakuussa 2011.

Rauhallisesti sujuneissa vaaleissa äänestysaktiivisuus nousi yli 90 prosenttiin. Maltilliset islamistit saivat noin 40 prosentin kannatuksen. Maahan ollaan tällä hetkellä laatimassa perustuslakia. Suurin kiistanaihe on islamin asema perustuslaissa. Mellakointi Tunisiassa jatkuu edelleen. Kesäkuussa 2011 entinen presidentti Ben Ali tuomittiin poissaolevana 35 vuodeksi vankeuteen valtion omaisuuden varastamisesta.

Sosiaalisella medialla oli suuri vaikutus Tunisian tapahtumiin. Facebookin, Twitterin ja YouTuben  kautta jaettiin tietoa sekä aktivoitiin nuoria ja keskiluokkaa. TV-asema Al-Jazeeralla oli myös tärkeä rooli sen välittäessä tietoa kansannousun vaiheista.

Egypti

Egyptissä kansannousu alkoi 25. tammikuuta 2011, jolloin tuhannet mielenosoittajat marssivat Kairossa protestina presidentti Hosni Mubarakin hallintoa vastaan. Mubarak oli ollut vallassa vuodesta 1981 lähtien. Mielenosoittajat leiriytyivät Tahiririn aukiolle.Tunisian kansannousun innoittamana Egyptissä järjestettiin mielenosoituksia ja protesteja tammi- ja helmikuussa.

Mielenosoituksissa vastustettiin muun muassa poliisin raakuutta, työttömyyttä, huonoja palkkoja, asuntopulaa, elintarvikkeiden hintojen nousua, korruptiota ja sananvapauden rajoituksia. Päätarkoituksena oli kuitenkin kaataa Hosni Mubarakin hallinto. Mielenosoitukset olivat aluksi rauhallisia, mutta väkivaltaiset ​​yhteenotot turvallisuusjoukkojen ja mielenosoittajien välillä lisääntyivät nopeasti.  Maahan julistettiin myös ulkonaliikkumiskielto.

Tammi- helmikuun vaihteessa 2011 250 000 mielenosoittajaa kokoontui Tahiririn aukiolla. Kuten Ben Ali Tunisiassa, myös Mubarak yritti tyynnytellä mielenosoittajia lupaamalla uudistuksia sekä erottamalla hallituksen. Tämä ei kuitenkaan täyttänyt mielenosoittajien vaatimuksia. Helmikuussa 2011 Mubarak erosi, luovutti vallan maan armeijalle ja lähti maanpakoon perheensä kanssa. Sotilasjohto nimitti uuden väliaikaisen pääministerin sekä toimikunnan valmistelemaan demokraattisia vaaleja.

Ensimmäiset vapaat vaalit parlamenttiin pidettiin marraskuussa 2011. Maata johtaa toistaiseksi sotilasneuvosto. Presidentinvaalit järjestettiin toukokuussa 2012. Vaalin ensimmäinen kierros järjestettiin 23.–24. toukokuuta 2012. Siinä voittajiksi selvisivät muslimiveljeskunnan Mohamed Mursi sekä Mubarakin aikainen ministeri Ahmad Shafiq. Vaalin toinen kierros järjestettiin 16.–17. kesäkuuta jolloin Egyptin presidentiksi valittiin Mohamed Mursi.

Myös Egyptissä  sosiaalisen median rooli oli merkittävä: Facebookin ja Twitterin avulla koordinoitiin mielenosoituksia ja levitettiin tietoa.  Lisäksi kansainvälinen lehdistö sai tiedon tapahtumista pääasiassa sosiaalisen median kautta.

Algeria ja Marokko

Samanlaisia ​​mielenosoituksia pidettiin myös Algeriassa ja Marokossa. Mielenosoitukset alkoivat tammikuussa ja kiihtyivät helmikuussa. Ne eivät kuitenkaan olleet niin laajoja kuin naapurimaissa, sillä esimerkiksi maiden armeijat ja mellakkapoliisit pysyivät lojaaleina hallintoa kohtaan.

Mielenosoitukset Marokossa ja Algeriassa eivät johtaneet hallinnon vaihtumiseen maissa, mutta muita poliittisia muutoksia tapahtui. Algeriassa lopetettiin poikkeustila, joka oli ollut voimassa vuodesta 1992 lähtien. Marokon hallitus puolestaan lupasi vähentää kuninkaan valtaa. Asiasta järjestettiin kesäkuun lopussa 2011 kansanäänestys, jossa ehdotetut muutokset perustuslakiin hyväksyttiin.

Libya

Libyan kansannousu puhkesi 16. helmikuuta 2011. Kapina alkoi maan toiseksi suurimmasta kaupungista Bengasista ja levisi nopeasti muihin osiin maata sekä pääkaupunkiin Tripoliin. Kuten naapurimaissakin, mielenosoittajat vaativat parempia elinoloja ja enemmän vapautta, ja ilmaisivat tyytymättömyytensä autoritaarista hallintoa kohtaan. Muammar Gaddafi, joka oli hallinnut maata vuodesta 1969, kukisti kansannousun voimakeinoin.

Ensimmäisen mielenosoituspäivän jälkeen Internet-yhteydet katkaistiin koko maassa. Tämä esti sosiaalisen median käytön, joka oli tärkeä työkalu mielenosoituksien järjestämisessä. Gaddafi ilmoitti, ettei aio luopua vallasta, ja väitti, että Israel sekä länsimainen media olivat levottomuuksien takana.
Gaddafin hallinto otti maan asevoimat käyttöön mielenosoittajia ja siviilejä vastaan. Konflikti kehittyi sisällissodaksi, kun mielenosoittajat ryhtyivät aseelliseen vastarintaan. Myös osa hallinnon jäsenistä liittyi vastarintaan osallistumalla sekä siviilijohdon kehittämiseen että sotilaalliseen vastarintaan.
 
Libyan siirtymäajan kansallinen neuvosto perustettiin 26. helmikuuta ja 5. maaliskuuta se julistautui ”Libyan valtion ja kansan ainoaksi edustajaksi”.  Maaliskuussa useat valtiot tunnustivat väliaikaishallituksen Libyan kansan virallisena edustajana.

Vastauksena Libyan sisällissotaan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto hyväksyi  18. maaliskuuta päätöslauselman 1973, joka salli "kaikki tarvittavat toimet" siviilien suojelemiseksi; ei kuitenkaan miehitysjoukkojen lähettämistä. Tämä tarkoitti lentokieltoalueen perustamista ja ilmaiskujen sallimista. Syy sotilaalliseen interventioon oli siviilien suojelu Libyan hallituksen hyökkäyksiltä.

Operaation alkaessa sen johtaja ja komentoketju oli epäselvä. Yhdysvallat halusi eroon operaatiosta johdosta ja antaa sen Natolle, mitä Britannia ja Italia kannattivat. Ranska, Turkki ja Saksa vastustivat ajatusta ja Ranska uskoi Naton johdon vaikuttavan negatiivisesti arabimaiden suhtautumiseen. 27. maaliskuuta Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen tiedotti Naton ottavan koko Libyan sotilasoperaation välittömästi johtoonsa. Kansainväliset joukot tukivat Libyan kapinallisia ilmaiskuita.

Libyan sisällissota kesti noin kuusi kuukautta, jolloin käytiin laajoja taisteluja keskeisissä kaupungeissa. Kapinalliset valtasivat viimeinen Gaddafin hallitseman Sirten kaupungin 20. lokakuuta 2011. Gaddafi sai surmansa hyökkäyksessä ja Libyan kapinan julistettiin virallisesti päättyneen 23. lokakuuta.

Taistelut olivat aiheuttaneet vakavia tappioita suuria aineellisia vahinkoja molemmin puolin. Kansainvälisiä joukkoja on kritisoitu siitä, ettei sen rooli sisällissodassa rajoittunut alkuperäiseen tavoitteeseensa, eli siviilien suojeluun Libyan armeijalta, vaan se näytti usein aktiivisesti auttavan kapinallisia taistelussa maan herruudesta.

Syyria

Syyrian kansannousu alkoi poliittisten vankien vapauttamista vaatineesta mielenosoitusmarssista pääkaupungissa Damaskoksessa maaliskuussa 2011.  Mielenosoitus yritettiin pysäyttää ja useita pidätettiin. Kapinan keskustaksi muodostui  Deran kaupunki maan eteläosassa, jossa oli vaikeita yhteenottoja aktivistien ja turvallisuusjoukkojen välillä.

Presidentti Bashar al-Assad yritti hillitä levottomuuksia vapauttamalla poliittisia vankeja ja erottamalla hallituksen. Huhtikuussa hän kumosi vuodesta 1963 lähtien voimassa olleen poikkeustilan, mutta se ei riittänyt aitoa demokratiaa vaativille mielenosoittajille. Kumpikaan Assadin kutsuista kansallisen vuoropuhelun uudistamisesta kesäkuussa ei johtanut tuloksiin.

Vastarinta hallintoa kohtaan kasvoi entisestään, samoin kuin hallituksen voimankäyttö. Syyrian turvallisuusjoukot tappoivat ja haavoittivat mielenosoittajia. Useita tuhansia ihmisiä vangittiin. YK:n on vaikea seurata tarkkaa kuolonuhrien määrää, koska tilanne on sekava ja määrät vaihtelevat riippuen siitä, miltä taholta kysytään.

Elokuussa oppositio perusti Syyrian kansallinen neuvoston, joka toimii Istanbulista, Turkista käsin. Kansallinen neuvosto on opposition vaaliliitto, joka haluaa korvata Assadin hallinnon demokraattisella hallinnolla ja vapailla vaaleilla. Syyrian armeijan loikkarit ovat myös muodostaneet "Vapaan Syyrian armeijan" ja käy aseellista taistelua hallitusta vastaan​​. Muita oppositioryhmiä on niin Syyriassa kuin Libanonissakin, ja on selvää, ettei Syyrian oppositio ole yksimielinen. Tämä kuvastaa hyvin Syyrian tilannetta, joka on selvästi monimutkaisempi kuin esimerkiksi Egyptissä. Maassa on useita vähemmistöryhmiä, kuten kurdit, kristityt ja druusit. Monet näistä vähemmistöryhmistä ovat säilyttäneet suhteellisen turvatun aseman Assadin hallinnon aikana ja ovat nyt huolissaan siitä, mitä tapahtuu jos joku muu ottaa vallan maassa.

Väkivallan käyttö mielenosoittajia vastaan ​​on tuomittu monissa maissa. Konflikti kansainvälistyi Syyriassa marraskuussa. Arabiliitto erotti Syyrian sen jälkeen kun maan hallitus ei ollut aloittanut rauhansuunnitelmaa, jonka Arabiliitto oli valmistellut ja presidentti al-Assad hyväksynyt.

Marras- joulukuussa 2011 YK:n ihmisoikeuskomissaari kuvaili Syyrian tilannetta sisällissodaksi. YK tuomitsi Syyrian hallituksen toimet rikoksina ihmisyyttä vastaan. Väkivalta levisi vuoden 2012 alussa yhä laajemmalla alueella Syyriassa. Arabiliitto lähetti tammikuussa 2012 maahan tarkkailijoita, jotka pian keskeyttivät työnsä, sillä hallitus ja kapinalliset jatkoivat taistelujaan. Helmikuussa 2012 YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui keskustelemaan arabimaiden ja Euroopan laatimasta Syyria-päätöslauselmasta. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan nimitettiin YK:n ja Arabiliiton Syyrian-erityislähettilääksi. Maaliskuun lopulla Annan esitti kuusikohtaisen suunnitelman konfliktin lopettamiseksi. Syyrian hallitus ilmoitti hyväksyvänsä sopimuksen, mutta jatkoi silti sotatoimiaan.

Huhtikuussa YK:n turvallisuusneuvosto antoi valtuudet kaikkiaan 300 aseistamattoman sotilastarkkailijan lähettämiseen Syyriaan valvomaan aselepoa. He raportoivat vakavia tulitaukorikkomuksia. Toukokuussa Houlan kaupungissa Syyrian hallituksen joukot surmasivat 108 ihmistä. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi verilöylyn yksimielisesti ja kesäkuussa YK ilmoitti lopettavansa partioinnin Syyriassa lisääntyneen väkivallan takia, mutta pitävänsä tarkkailijansa yhä maassa. Puheessaan maan uudelle hallitukselle 26. kesäkuuta 2012, Syyrian presidentti Bashar al-Assad sulisti Syyrian olevan sotatilassa.

Jemen

27. tammikuu 2011 yhteensä 16 000 mielenosoittajaa marssi Jemenin pääkaupungin Sanaan kaduilla, vaatien presidentti Ali Saleh Abduhllah eroa. Saleh ilmoitti mielenosoittajille eroavansa lain mukaisesti vuonna 2013, ja että hän ei aio odotetusti siirtää valtaa pojalleen. Mielenosoitukset jatkuivat tästä huolimatta ja kuukauden protestien jälkeen turvallisuusjoukot avasivat tulen mielenosoittajia kohti Sanaassa ja tappoivat yli neljäkymmentä ihmistä. Presidentti Saleh julisti, että Jemenissä oli poikkeustila.

Saleh menetti vähitellen kannatustaan jopa omien joukkojensa keskuudessa. Poliittisten liittolaisensa ja kasvavan mielenosoittajamäärän painostuksesta, Saleh allekirjoitti sopimuksen, jolla hän lupasi luovuttaa vallan varapresidentti Abdrabuh Mansur Hadille 30 päivän kuluessa. Toukokuussa 2011 Saleh ilmoitti kieltäytyvänsä edelleen eroamasta.

Sadiq al-Ahmar, yhden Jemenin suurimman heimoliiton johtaja, hashidene, julisti tukevansa oppositiota. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa hashidene, kapinalliset sotilaat, muut vastarintaryhmät ja Jemenin armeija ottivat yhteen. Saleh loukkaantui rakettihyökkäyksessä presidentinlinnaan kesäkuussa.

Marraskuussa 2011 presidentti Saleh suostui luovuttamaan vallan varapresidentti Abdrabbuh Mansour Hadille ja koalitiohallitus muodostettiin. Saleh lähti maasta ja eduskunta myönsi hänelle täyden immuniteetin, vaikka tuhannet jemeniläiset demonstroivat kadulla sitä vastaan.

Yhtenä johtohahmoista Jemenin kansannousun takana, Tawakkul Karman sai Nobelin rauhanpalkinnon työstään vuonna 2011.

Bahrain

14. helmikuu 2011 suuret joukot mielenosoittajia marssivat Bahrainin pääkaupunki Manaman kaduilla vastustaen korruptiota ja työttömyyttä, ja osoittaen tyytymättömyytensä hallitsevaan monarkiaan Bahrainissa. Yksi mielenosoituksen tärkeimmistä tavoitteista oli saavuttaa laajempi poliittinen vapaus ja vaikutusvalta shiiamuslimien enemmistölle, joka oli kyllästynyt sunnimuslimien vähemmistön hallintaan.

Mielenosoittajien kokoontumispaikkana käyttämästä Pearl-liikenneympyrästä on tullut, kuten Tahririn aukiosta Kairossa, symbolinen kokoontumispaikka mielenosoittajille. Mielenosoitukset kukistettiin väkivalloin ja useita sai surmansa, kun hallituksen joukot avasivat tulen aseettomia mielenosoittajia kohti Pearlin liikenneympyrässä 18. helmikuuta.

15. maaliskuuta 2011 viikkoja kestäneiden mielenosoitusten jatkuessa viranomaiset julistivat poikkeustilalain. Poikkeustila kesti saman vuoden kesäkuuhun asti ja sen aikana pidätettiin tuhansia mielenosoittajia, ihmisoikeusaktivisteja ja toimittajia. Monet tuomittiin vastikään perustetuiss sotilastuomioistuimissa. On myös raportoitu, että shiiatyöntekijät ja -opiskelijat ovat menettäneet työpaikkojaan mielenosoituksien seurauksena. Muutosta vaativat mielenosoitukset jatkuivat syksyllä 2011.

Muut maat

Libanonissa, Jordaniassa, Saudi-Arabiassa, Iranissa, Irakissa, Omanissa ja Sudanissa on ilmennyt samankaltaisia, vähäisempiä protestiliikkeitä. Ne vaativat kehitystä demokratiaa vahvistamalla ja ihmisoikeuksia kunnioittamalla sekä elinolosuhteita parantamalla.