Hopp til innhold

Keski-Afrikan tasavalta

Olosuhteet Keski-Afrikan tasavallassa ovat olleet epävakaat siitä lähtien, kun maa itsenäistyi Ranskasta vuonna 1960. Maassa on koettu useita vallankaappauksia ja sotilaskapinoita. Vuonna 2013 maan tilanne paheni entisestään Séléka-kapinallisten vallankaappauksen myötä. Maan levottomuuksissa on menehtynyt tuhansia ihmisiä ja sadat tuhannet ovat joutuneet jättämään kotinsa.

Päivitetty viimeksi 17.08.2016

Joulukuussa 2013 YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin erityisavustaja Martin Kobler vieraili maassa. YK:n rauhanturvaoperaatio tarjosi hänelle saattueen, ja ilta taittuu tässä kovassa yöksi Dungun vankilan edustalla.

YK:n pääsihteerin erityisedustajan panssaroitu saattue auringon laskiessa Dungun vankilan ulkopuolella. Kuva: UN Photo / Sylvain Liechti

Hutera demokratisoitumisprosessi ei tuo vakautta

Keski-Afrikan tasavallasta tuli Ranskan siirtomaa 1800-luvun lopussa. Vuonna 1958 maa sai itsehallinnon ja maata Ranskan parlamentissa edustanut Barthélemy Boganda nimitettiin pääministeriksi. Keski-Afrikan tasavalta itsenäistyi vuonna 1960, jolloin joukko sotilasjohtajia ja ministereitä, jotka olivat aiemmin palvelleet Ranskan hallinnon alla, saivat maan haltuunsa. Maan ensimmäisenä presidenttinä toimi David Dacko ja hänen sukulainen Jean Bedel Bokassa nimitettiin sotapäälliköksi. 

Dackon hallitsi maata kovin ottein eikä ollut suvaitsevainen oppositiota kohtaan. Vuonna 1962 Dacko julisti maahan yksipuoluejärjestelmän, jossa ainut puolue oli aikoinaan maan itsenäistymistä ajanut MESAN-puolue. Kaksi vuotta myöhemmin Dacko valittiin virallisesti maan presidentiksi äänestyksessä, jossa hän oli ainoana ehdokkaana. Dackon johtamana maa ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kansalaiset uhkasivat ryhtyä yleislakkoon. Vaikeuksista johtuen Bokassa onnistui syrjäyttämään Dackon vallasta vuonna 1965.  

Bokassa johti maata ensin presidenttinä ja myöhemmin keisarina, joksi hän julisti itsensä vuonna 1976. Bokassan johtaessa maata Keski-Afrikan tasavallan hallinto oli erityisen brutaali. Bokassa sai tukea muun muassa Ranskalta, joka osti Keski-Afrikan tasavallasta uraania ja timantteja. Tammikuussa 1979 Bokassa määräsi koululaiset käyttämään koulupukua, jonka seurauksena koululaiset ryhtyivät osoittamaan mieltään Bokassaa vastaan. Bokassan uskotaan olevan vastuussa yli 100 koululaisen kuolemasta, jotka tapahtuivat pian mielenosoitusten jälkeen. Näiden tapahtumien jälkeen Ranska kääntyi Bokassaa vastaan ja auttoi syrjäyttämään hänet vallasta vuonna 1979.  

Tämän jälkeen David Dacko palasi presidentiksi, mutta vain hetkellisesti sillä vuonna 1981 hänet syrjäytettiin Andre Kolingban johtamassa sotilasvallankaappauksessa. Tästä alkoi maassa 13 vuotta kestänyt sotilashallinto. Tämän aikana toiveet maan demokratisoitumisesta kasvoivat ja vuonan 1991 maan vallanpitäjät taipuivat monipuoluejärjestelmän käyttöön. Vuonna 1993 André-Félix Patassé valittiin presidentiksi maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Koko 1990-luku oli kuitenkin maassa poliittisesti epävakaata aikaa. 

Nuori poika hoitaa karjaansa Banguissa. Kuva: UN Photo / Evan Schneider

Nuori poika hoitaa karjaansa Banguissa. Kuva: UN Photo / Evan Schneider

Taustalla etninen erottelu

Keski-Afrikan tasavalta on etnisesti hajanainen maa, eikä kansalaisilla ole yhtä yhteistä identiteettiä.1990-luvun loppua kohden etnisestä taustasta tuli sekä politiikassa että yleisesti yhteiskunnassa yhä merkittävämpi asia. Tämä näkyi myös armeijassa, jossa presidentin henkivartijat sekä tavalliset sotilaat alkoivat eriytyä omiksi ryhmiksi. Henkivartijat kuuluivat usein presidentin kanssa samaan etniseen ryhmään, tavalliset sotilaat eivät. Tavalliset sotilaat kokivat henkivartijakaartilla olevan huomattavia etuoikeuksia heihin verrattuna. Eri ryhmittymien välillä on itsenäistymisestä asti ollut valtataisteluita. 

Ensimmäinen vallankumousyritys epäonnistuu

Toukokuussa 2001 sotilasryhmä yritti kaapata vallan presidentti Patassélta. Pääasiassa maan pääkaupunki Banguissa käydyissä taisteluissa menehtyi yli 50 ihmistä. Hallituksen armeija vastasi pommittamalla pääkaupungin lounaisosaa, missä vallankumoukselliset piileskelivät. Kahden viikon taistelujen jälkeen koko kaupunki oli jälleen armeijan hallussa. Hallitus käynnisti jatkotoimenpiteet, joissa etsittiin vallankumouksellisten perheenjäseniä. Yli 80 000 siviiliä pakeni pääkaupungista. Armeijan päällikkö François Bozizéa syytettiin osallisuudesta vallankaappausyritykseen. Hänet erotettiin tehtävästään ja yritettiin pidättää. Bozizé onnistui kuitenkin pakenemaan maasta.

Vastarintaliike vahvistuu ja ulkomaat osallistuvat konfliktiin

Bozizé alkoi kouluttaa vastarintaliikkeeseen sotilaita, jotka olivat olleet mukana aikaisemmassa vallankaappauksessa. Liike kasvoi nopeasti suureksi. Sen tavoitteena oli syrjäyttää hallitus ja presidentti, koska sen mielestä presidentti oli korruptoitunut ja tuhlasi maan resursseja. Liikkeen johto katsoi, että demokraattisia keinoja käyttämällä vallankumous kestäisi liian kauan, joten järeät aseet tulisi ottaa käyttöön. Naapurimaa Tšad tuki Bozizén vastarintaliikettä, joten sen joukot pystyivät hyökkäämään Keski-Afrikan tasavaltaan Tšadin puolelta. Tämä kiristi Tšadin ja Keski-Afrikan tasavallan suhteita.

Myös muut maat osallistuivat konfliktiin. Libya tuki Patassén hallitusta sotilaallisesti. Keski-Afrikan tasavallan presidentti Patassélla oli läheiset suhteet Libyan presidentti Muammar al-Gaddafiin. Gaddafi halusi sotilaallista ja diplomaattista vaikutusta alueella, sillä Libyan ja Tšadin välinen suhde oli huono. Presidentti Patassé sai tukea myös Kongon demokraattisen tasavallan vastarintaliikkeeltä, joka oli ottanut haltuunsa alueet lähellä Keski-Afrikan tasavallan rajaa. Tukemalla Patasséa he saivat vapaasti kuljettaa tavaraa Keski-Afrikan tasavallan kautta. 

Vallankumous ja uusi vastarintaliike syntyy

Lokakuussa 2002 Bozizén armeija hyökkäsi maan pääkaupunkiin. Muutamien päivien raskaiden taistelujen jälkeen hallituksen joukot onnistuivat voittamaan vallankumoukselliset, mutta kaupunki raunioitui taisteluissa pahasti. Bozizé ei suostunut antautumaan, ja vuonna 2003 hänen joukkonsa hyökkäsivät jälleen pääkaupunkiin ja valloittivat sen. Bozizé nimitti itsensä valtionpäämieheksi, hajotti parlamentin ja kumosi perustuslain. Toukokuussa 2005 Bozizé äänestettiin presidentiksi.  

Kolmen vuoden suhteellisen rauhallisten olosuhteiden jälkeen maan konflikti syveni uudelleen vuonna 2006. Uusi vallankumouksellisten ryhmä Union of Democratic Forces for Unity (UFDR) ryhtyi vastustamaan istuvaa presidenttiä Bozizéa. UFDR:n johtajat olivat auttaneet Bozizén valtaan vuonna 2003. Nyt vallankumoukselliset halusivat kuitenkin syrjäyttää Bozizén ja syyttivät tätä luonnonvaroista saatujen tulojen käytöstä vain oman etnisen ryhmänsä hyväksi. Heidän mielestään maassa ei ollut todellista demokratiaa, sillä muilla etnisillä ryhmillä ei ollut maassa mitään mahdollisuuksia vallankäyttöön. Vuoden 2006 aikana hallituksen sotilaiden ja UFDR:n välillä oli useita aseellisia yhteenottoja, joissa kuoli useita ihmisiä. 

Uusi uhka maan ulkopuolelta

Neuvottelut tuottivat monia rauhansopimuksia 2000-luvun loppupuolella. Ensin hallituksen kanssa solmi rauhan kapinallisryhmä FDPC ja kesäkuussa 2008 kaksi kolmesta pääkapinallisryhmästä, UFDR ja APRD, jonka siunauksella ryhdyttiin rakentamaan maata yhdistävää hallitusta ja suorittamaan kapinallisten aseistariisuntaa. Tammikuussa 2009 kootussa hallituksessa toimikin myös opposition ja entisten kapinallisryhmien jäseniä.

Uusi levottomuuksien aiheuttaja, ugandalaislähtöinen Lord's Resistance Army (LRA) oli alun perin jo tunkeutunut maahan ensimmäistä kertaa helmikuussa 2008, mutta sen läsnäolo Keski-Afrikan tasavallassa lisääntyi varsinkin vuonna 2009 Kongossa toteutetun Operation Lightning Thunderin myötä, joka hajautti LRA:n joukkoja ympäri naapurimaita. LRA-joukkojen aiheuttamat väkivaltaisuudet ovat tulleet kansainvälisesti tunnetusti erityisesti johtajaansa Joseph Konyyn kohdistuneiden kampanjoiden takia. LRA:n vaikutuksesta tasavallan itäosasta ja erityisesti Obon kaupungista tuli sekä pakolaistuneen maaseutuväen että Sudanista LRA:aa paenneiden kokoontumispaikka. 

Rauhansopimuksista huolimatta myös maassa vaikuttavat kapinallisryhmät jatkoivat vastarintaa hallitusta vastaan, pitäen tuhansia edelleen maanpaossa. Siirryttäessä vuoteen 2010 erityisesti CPJP-niminen kapinallisryhmä, jonka johtajana toimi entinen hallituksen ministeri Charles Massi, otti suurta roolia maan sisäisessä valtataistelussa. Hallitus pyrki hillitsemään konfliktia solmimalla aselevon CPJP:n kanssa syksyllä 2012. Rauhanprosessin epäonnistuneiden aseistariisuntatoimien takia hallituksella ei kuitenkaan ollut kovinkaan merkittävää sotilaallista kontrollia. LRA:n vastaisessa taistelussa ugandalais-kongolaiset RTF-joukot, jotka perustettiin Afrikan unionin toimesta, ottivatkin tärkeän roolin. 

MONUSCO:n uruguyalaiset rauhanturvaajat kiertävät partionsa kanssa muun muassa pohjoiskivulaisessa Pingan kaupungissa.

Uruguyalaisia rauhanturvaajia partioivat Pingassa, Pohjois-Kivun provinssissa. Kuva: UN Photo / Sylvain Liechti

Sélékan aikakausi ja epävakaa vuosi 2013

Tilanne maan pohjoisosissa oli kaoottinen myös rauhansopimusten kirjoittamisen jälkeen, sillä monet vallankumousryhmät, maantierosvot ja muut aseistautuneet rikollisryhmät toimivat alueella. Sodat ja levottomuudet naapurimaissa, Tšadissa, Sudanissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa, helpottivat vallankumousryhmien aseiden hankkimista. Presidentti Bozizén johdolla toteutetut demokraattiset vaalit päättyivät tammikuussa 2011 hallituspuolueen ja istuvan presidentin voittoon monimutkaisten järjestelyjen jälkeen. Oppositio ei hyväksynyt Bozizén toimia ja äänestystuloksia, ja järjestäytyi vuoden 2012 lopussa voimakkaaksi Séléka-liittoutumaksi, johon osallistui lukuisat aiemmin hallituksen kanssa aselevosta sopineet ryhmittymät. 

Séléka-kapinalliset saavuttivat maan pääkaupunkia Banguita joulukuussa, mutta suostuivat lopulta neuvotteluihin hallituksen kanssa. Neuvotteluista syntyi 11.1.2013 Librevillen sopimus, jonka perustana oli kapinallisten hyväksyntä Bozizén vallalle muun muassa sillä ehdolla, että hän nimittäisi uudeksi pääministeriksi opposition edustajan ja hallitus edistäisi kapinallisjoukkojen integrointia maan armeijaan, toteuttaisi oikeuslaitoksen reformin ja järjestäisi uudet vaalit määräajassa. Bozizé nimitti tehtävään lopulta oppositiopoliitikko Nicolas Tiangayen

Séléka ei kuitenkaan tyytynyt Tiangayen johtamaan hallituksen toimiin vaan koki, että Bozizé ei omalla myötävaikutuksellaan noudattanut rauhansopimusta ja hallitukselle asetettuja tehtäviä. Maaliskuussa 2013 Séléka-kapinalliset jatkoivat hyökkäyksiään ja valtasivat lopulta maan pääkaupungin. Presidentti Bozizé pakeni Kongoon ja uudeksi presidentiksi julistautui Sélékan johtaja Michel Djotodia. Afrikkalaiset johtajat julistivat huhtikuussa, että eivät tulisi tunnustamaan Djotodia presidenttinä ja ehdotti, että maan tulisi muodostaa väliaikainen hallitus, joka voisi hallita maata kunnes uudet vaalit järjestettäisiin. Huhtikuun 13. päivä Djotodia, ainoana ehdokkaana valittiin, väliaikaisen hallituksen presidentiksi. Djotodin oli määrä hajottaa kapinallisjoukot, mutta hän ei kuitenkaan onnistunut siinä ja väkivaltaisuudet jatkuivat. 

Séléka-kapinalliset ovat lähinnä maan vähemmistöön kuuluvia islaminuskoisia ja heidän hyökkäyksensä kohdistuvat pääosin kristittyihin. Kristittyjen aseelliset Anti-balaka-ryhmät ovat vastanneet Sélékan hyökkäyksiin ja näin heidän välilleen on muodostunut eräänlainen koston kierre. 

Djotodia ei onnistunut rauhoittamaan maan tilannetta ja lopulta Ranskan ja naapurimaiden painostuksen alla hän erosi väliaikaisen presidentin virasta ja hänen tilalleen äänestettiin Catherine Samba Panza.  

Useista yrityksistä huolimatta Keski-Afrikan tasavallassa vallitsevaa konfliktia ei olla onnistuttu ratkomaan ja väkivalta sekä taistelut eri ryhmien välillä ovat jatkuneet. UNHCR:n mukaan yli 400 000 on paennut konfliktia naapurimaihin ja yli 400 000 maan sisäisesti. Tietoja raiskauksista, lapsisotilaiden käytöstä ja rekrytoinnista sekä muista ihmisoikeusrikkomuksista valuu jatkuvasti kansainvälisen yhteisön tietoon. UNICEFin mukaan jo ennen Séléka kapinallisten valtaannousua maan opetusjärjestelmä oli hyvin heikko ja tällä hetkellä noin puolet nuorista miehistä ja yli neljännes nuorista naisista on lukutaidottomia. Lisäksi terveyspalveluiden saatavuus on huono ja keskimääräinen elinikä on vain 52,5 vuotta. Keksi-Afrikan tasavalta on rikkaista mineraalivaroistaan huolimatta yksi maailman köyhimmistä valtioista, sillä massa vallitsevat levottomuudet ovat estäneet maan kehittymisen ja luonnonvarojen hyödyntämisen.

Vuonna 2015 kansanäänestyksellä hyväksyttiin uusi peruslaki. Myös rauhanomaisesti sujuneet vaalit, joissa äänestettiin uusi presidentti ja parlamentti pidettiin vuonna 2015. Vaalit kuitenkin hylättiin väärinkäytöksiin vedoten ja äänestys uusittiin. Maaliskuussa 2016 maan entinen pääministeri Faustin-Archange Touadéra nimitettiin presidentiksi.  

YK:n rooli

YK käynnisti huhtikuussa vuonna 1998 rauhanturvaoperaation MINURCA:n, jonka tavoitteena oli tasapainottaa tilanne Keski-Afrikan tasavallan pääkaupunki Banguissa ja sitä ympäröivillä alueilla. Rauhanturvaajien oli määrä riisua kapinallisryhmiä aseista, avustaa maan omien poliisivoimien perustamisessa sekä antaa ohjeistusta ja teknisiä välineitä vapaiden, oikeudenmukaisten ja demokraattisten vaalien järjestämiseen. Operaatio päättyi vuonna 2000, kun YK katsoi, että maahan oli saatu jälleen rauha ja vallanpitäjät olivat järjestäneet vapaat ja demokraattiset vaalit.

Konfliktin pahennettua jälleen 2007 YK käynnisti uuden rauhanturvaoperaation MINURCAT:n. Operaatio toteutettiin Tsadin itäosissa ja Keski-Afrikan tasavallan koillisosassa, ja sen tavoitteena oli saada alueelle rauhalliset olosuhteet ja mahdollistaa pakolaisten palaaminen omille kotiseuduilleen. Operaatio oli osa YK:n ja EU:n, yhteistyössä tehdyn, pitkän linjan suunnitelmaa olosuhteiden tasapainottamisesta Darfurissa ja alueilla, joihin Darfurin konflikti vaikuttaa. YK:n operaatiolle antama mandaatti päättyi vuoden 2010 lopussa. 

Uuden vallankaappauksen aikana YK:n läsnäolo alueella on toteutettu tammikuussa 2010 perustetun maatoimiston (BINUCA) kautta, joka toimii "integroituna toimistona" (Peacebuilding Office) tukien yhteistyötä alueella toimivien YK-operaatioiden kanssa.  

Vuonna 2013 perustettiin uusi operaatio, Afrikan Unionin johtama MISCA, joka pyrki rahoittamaan jälleen Sélékan ja Anti-Balakan välillä pahentunutta tilannetta. Myös Ranska tuki Afrikan Unionin toimia ja yhdessä heillä oli YK:n turvallisuusneuvoston myöntymä valtuutus palauttaa järjestysmaahan.  

YK:n turvallisuusneuvosto päätti huhtikuussa 2014 perustaa uuden 12 000 henkilön rauhanturvaoperaation MINUSCA:n estääkseen konfliktin laajenemista. Operaation tavoitteena on palauttaa maahan järjestys, ylläpitää ja seurata siviilien turvallisuutta, taata mahdollisuus avustusoperaatioiden suorittamiselle, valvoa ihmisoikeuksia ja tukea rauhanomista hallinnon vaihtumista.  

YK:n järjestöistä myös Maailman ruokaohjelma (WFP), YK:n pakolaisjärjestö (UNHCR) ja vuoden 2015 vaalejakin valvova YK:n kehitysohjelma (UNDP) ovat myös avustamassa Keski-Afrikan tasavallassa. 

Vuonna 2015 YK:n Keski-Afrikan tasavallan lähettiläs Babacar Gaye erosi tehtävästään, sillä YK:n MINUSCA:n yhteydessä toimivia rauhanturvaajia epäiltiin lapsien hyväksikäytöstä. Gayen seuraajaksi nimitettiin elokuussa 2015 Parfait Onanga-Anyanga.   

Lähde: YK, Yle, BBC, WHO, Uppsala Conflict Database, Aschehoug og Gyldendals store leksikon, Ruotsin ulkopoliittinen instituutti, EU, Norjan pakolaisapu

Mukana olevat maat

UNA Finland / Suomen YK-liitto © 2017