Palestiina

Sekä palestiinalaiset että juutalaiset ovat lähtöisin Lähi-idästä. Nykyisen Lähi-Idän konfliktin keskeisin kysymys onkin, kummalla osapuolella on historiallisesti katsoen suuremmat oikeudet alueeseen: palestiinalaisilla vai juutalaisilla. Valtaosa juutalaisista häädettiin alueelta noin 70 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen ja kansa levittäytyi ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää. Vuosien ajan heiltä kiellettiin pääsy alueelle, ja uusissa kotimaissaan he joutuivat vainojen ja väkivallan kohteeksi. Eteläisen Euroopan inkvisitiojärjestelmän vuoksi monet juutalaiset päättivät muuttaa takaisin Palestiinaan 1500- ja 1600-luvuilla. Koko Palestiinan väestön arvellaan tuolloin olleen lukumäärältään n. 200 000 henkeä, joista juutalaisia oli noin 15 000 henkeä.

Sionismin nousu Euroopassa

Järjestelmällinen juutalaisten muutto Palestiinaan alkoi vuonna 1882 seurauksena sionismin nousulle Euroopassa. Sionismi oli poliittinen liike, jonka tavoitteena oli perustaa juutalainen valtio Lähi-itään. Sionistiliike teki diplomaattisen läpimurtonsa vuonna 1917 Balfourin julistuksen myötä. Julistuksessa Iso-Britannian hallitus lupasi juutalaisille oman valtion Palestiinaan. Osmanien valtakunta, johon myös Palestiina kuului, hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Palestiinasta tuli brittiläinen mandaattialue, mikä vauhditti juutalaisten muuttoa alueelle.

Palestiinalaiset eivät sietäneet juutalaisten maahanmuuttoa, mikä johti jatkuviin yhteenottoihin vähemmistönä olevien juutalaisten, arabienemmistön ja brittiläisen mandaattihallinnon välillä. Saksan vuonna 1933 alkaneet juutalaisvainot lisäsivät muuttopainetta, minkä vuoksi arabijohtajat esittivät vuonna 1935 vaatimuksen juutalaisten muuttovirran pysäyttämisestä. Juutalaisia kiellettiin tämän jälkeen muuttamasta Palestiinaan. Koska mikään valtio ei ollut kovin halukas sallimaan juutalaisten maahanmuuttoa, lukuisat juutalaiset päätyivät natsien keskitysleireille. Vuonna 1940 juutalaiset muodostivat kolmanneksen Palestiinan noin puolentoista miljoonan kokonaisväestöstä.

Toisen maailmansodan jälkeen

Juutalaisten maahanmuutto jatkui myös toisen maailmansodan jälkeen, ja eurooppalaisten huonon omatunnon siivittämänä israelilaisen valtion perustaminen sai suurempaa kannatusta. Samaan aikaan äärijuutalaiset ryhmittymät, kuten Irgun, tarttuivat aseisiin ja hyökkäsivät brittejä ja palestiinalaisia vastaan. Tämä sai joukoittain eri maiden arabivapaaehtoisia sekaantumaan konfliktiin palestiinalaisten puolella. Tässä vaikeassa tilanteessa Iso-Britannia päätti toukokuussa 1948 luovuttaa mandaattinsa ja jättää Palestiinan ongelma YK:n ratkaistavaksi.

YK suositteli alueen jakamista  kahtia

YK suositteli Palestiinan jakamista kahteen osaan siten, että juutalaiset saisivat 54 prosenttia ja palestiinalaiset 46 prosenttia maasta. Juutalaiset hyväksyivät tämän, mutta palestiinalaiset, joita oli 70 prosenttia väestöstä, eivät suvainneet juutalaisen valtion perustamista omana maanaan pitämälleen alueelle. Ennen kuin YK ehti käsitellä asian valmiiksi, julisti Palestiinan sionistinen johtajisto vuonna 1948 Israelin valtion perustetuksi.

Arabimaat pitivät YK:n suositusta ja kansainvälisen yhteisön antamaa tukea juutalaisen valtion perustamiselle petoksena palestiinalaisia kohtaan. Useat maat olivat uhanneet aloittaa sodan mikäli näin tapahtuisi, ja Egypti, Irak, Jordania, Libanon ja Syyria tekivätkin näin. Israel joutui siis käymään välittömästi perustamisensa jälkeen naapurimaitaan vastaan kaksivuotisen sodan, josta se kuitenkin selviytyi voittajana. Sodan loputtua tammikuussa 1949, Israelin hallussa oleva maa-alue oli 21 prosenttia suurempi kuin YK:n ehdottamassa jakosuunnitelmassa. Egypti otti haltuunsa Gazan ja Jordania miehitti niin kutsutun Länsirannan  alueen. Palestiinalaiset jäivät ilman omaa valtiota, eikä Palestiinaa ollut enää olemassa.

Palestiinalaisten diaspora alkaa

700 000 palestiinalaista oli paennut pois Israelin miehittämiltä alueilta. He etsivät turvaa Gazan ja Länsirannikon pakolaisleireiltä sekä naapurimaista Jordaniasta, Syyriasta ja Libanonista. Niin kutsutussa kuuden päivän sodassa vuonna 1967 Israel valloitti Gazan kaistaleen ja Siinain autiomaan Egyptiltä, Jordanialta Länsirannan ja Itä-Jerusalemin, ja Syyrialta Golanin kukkulat. Kuuden päivän sodan aikana Israel siis valloitti koko Palestiinan, minkä seurauksena noin miljoona Länsirannalla ja Gazassa asuvaa palestiinalaisista joutui Israelin hallinnon alaisuuteen.

Palestiinan vapautusjärjestö PLO perustettiin vuonna 1964 ja sitä johti vuodesta 1969 lähtien aina vuonna 2004 tapahtuneeseen kuolemaansa asti Jasser Arafat. Tämä ryhmittymä koostui useista erilaisista vastarintaryhmistä, jotka toimivat vapaan Palestiinan puolesta. Pakolaisleirit olivat tärkeimpiä palestiinalaisen vastarintaliikkeen värväyspaikkoja. Osa vastarintaliikkeestä syyllistyi lentokonekaappausten kaltaisiin terroritekoihin saadakseen tällä tavoin huomiota palestiinalaisten tilanteelle. PLO:n diplomaattinen läpimurto tapahtui vuonna 1988, kun Arafat tuomitsi terrorin käytön itsenäisen valtion puolesta käytävässä kamppailussa. Suurin piirtein samaan aikaan palestiinalainen kansallisneuvosto eli palestiinalaisten pakolaisparlamentti julisti Palestiinan Gazasta ja Länsirannasta koostuvaksi itsenäiseksi valtioksi. Monet maat tunnustivat valtion itsenäisyyden. Palestiinalaisten vaatimus itsehallinnosta ja oman valtion muodostuksesta oli voimistunut jo vuonna 1987, kun Gazan ja Länsirannan miehitetyillä alueilla syttyi kapinoita.

Oslon sopimus

Vuonna 1994 palestiinalaiset saivat tahtonsa läpi ja äänestivät ensimmäistä kertaa omista  viranomaisistaan. Samanaikaisesti palestiinalaiset ja israelilaiset viranomaiset neuvottelivat pysyvän ja rauhanomaisen ratkaisun aikaan saamiseksi. 1990-luvulla neuvottelut sujuivat oikeaan suuntaan, ja niin kutsutussa Oslon sopimuksessa päästiin yksimielisyyteen siitä, että palestiinalainen valtio perustettaisiin toukokuun 1999 kuluessa. Neuvottelut loppuivat kuitenkin hyvin äkillisesti kun Israelin pääministeri Yitzhak Rabin joutui äärijuutalaisen murhaamaksi vuonna 1995.

Rabinin manttelinperijä Benjamin Netanyahu oli huomattavasti haluttomampi kompromisseihin kuin edeltäjänsä ja hänen astuttuaan virkaan osapuolten suhteet kiristyivät. Kehitys oli saman suuntaista Ariel Sharonin pääministerikauden aikana (2001-2006). Sharonin saatua aivohalvauksen vuonna 2006, tuli Ehud Olmertista Israelin uusi pääministeri.

Rauhanprosessin hyytyminen

Viime vuosien aikana osapuolet eivät ole onnistuneet saamaan aikaan mielekästä keskusteluyhteyttä. Väkivalta on vain lisääntynyt, eikä rauhanprosessista voida enää puhua. Osapuolten välinen kuilu kasvaa kasvamistaan.

Vuonna 2002 Israel miehitti jälleen Länsirannan alueita, joilta se vetäytyi Palestiinan saadessa 1990-luvun alkupuolella itsehallinnon. Samaan aikaan Israel aloitti kiistanalaisen suojamuurin rakennustyöt. Muuri kulkee koko Länsirannan lävitse, ja on luultavasti rakennettu estämään palestiinalaisia itsemurhapommittajia pääsemästä Israelin puolelle. YK tuomitsi muurin rakentamisen, ja Haagin kansainvälisen tuomioistuimen mukaan muuri on kansainvälisen oikeuden  vastainen.

Hamasin nousu

Tammikuussa 2006 Hamas-järjestö voitti vaalit palestiinalaisilla itsehallintoalueilla, ja PLO-puolue Fatah menetti valtansa. Sekä Yhdysvallat että EU ovat asettaneet Hamasin terroristijärjestölistalleen, ja uudet palestiinalaiset viranomaiset saivat nihkeän vastaanoton useimpien länsimaiden taholta. Kun tämä uusi demokraattisesti valittu hallitus ei saanut kansainvälisen yhteisön hyväksyntää, yritti Hamas perustaa yhteistyöhallituksen  yhdessä Fatahin kanssa. Taloudellinen ja poliittinen boikotti jatkui edelleenkin, ja yhteistyöhallitus hajosi. Fatahin ja Hamasin välille syntyi jälleen erimielisyyksiä erityisesti siitä, kumpi saisi hallita turvallisuusjoukkoja ja ottaa vastuun järjestyksen ylläpitämisestä.

Jatkuvat yhteenotot johtivat siihen, että Hamas otti Gazan haltuunsa, kun taas presidentti Mahmoud Abbasin Fatah-puolue oli enemmistönä Länsirannalla. Israel kontrolloi koko Länsirantaa tarkastusasemiensa, tiesulkujensa ja armeijansa avulla. Gaza on täysin eristyksissä, ja YK on julkaissut useita raportteja alueen katastrofaalisesta terveys- ja ruokatilanteesta.

Israelin operaatiot Libanonissa ja Golanin kukkuloiden valtaus saivat kuitenkin ymmärrystä osakseen, koska maata ympäröivät vihollismieliset naapurit. Erityisesti Yhdysvallat on ollut Israelin tärkeä tukija niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. 1980-luvulta lähtien kritiikki Israelia kohtaan on kuitenkin lisääntynyt. Erittyisesti kritiikkiä on kohdistettu palestiinalaisten väkivaltaiseen kohteluun näiden itsehallintoalueilla, ja yhä uusien israelilaisten asutusten perustamiseen miehitetyille palestiinalaisille alueille.

YK:n suhtautuminen israelilaisten käytökseen on tullut suhteellisen selväksi. Pelkästään vuoden 2004 aikana YK:n yleiskokous antoi yli 30 julkilausumaa, joissa Israelin toimintaa kritisoitiin näillä laittomasti miehitetyillä alueilla. Israel on päättänyt olla huomioimatta kritiikkiä. Israle on nykyisin maa, joka on jättänyt kaikkein eniten YK:n päätöslauselmia noudattamatta.

Annapolisin konferenssi

Marraskuussa 2007 silloinen presidentti Bill Clinton isännöi Yhdysvaltain Annapolisissa konferenssia, jossa Israel ja Fatah pääsivät yhteisymmärrykseen neuvotteluista. Tavoitteessa epäonnistuttiin, ja koko vuoden 2008 ajaksi Gaza jäi eristyksiin ulkomaailmasta, Hamasin jatkaessa rakettien ampumista eteläiseen Israeliin. Raketti-iskuista ei aiheutunut suuria ihmishenkien menetyksiä, mutta ne ulottuivat kauaksi Israeliin ja aiheuttivat jatkuvaa uhkaa suurelle osalle Israelin väestöä.

Joulukuun puolivälissä 2008 Israelin ja Hamasin välinen hauras aselepo rikkoutui, eivätkä osapuolet onnistuneet pääsemään uuteen sopimukseen. Jouluun 27. päivänä Israel aloitti laajat ilmahyökkäykset Gazaan tuhotakseen raketinammuntaan tarvittavia laukaisualaustoja, ja heikentääkseen Hamasin keskeisiä johtajia. Sisäministeriörakennus ja useat Hamasin toimitilat tuhoutuivat hyökkäyksissä, jotka jatkuivat useita päiviä. 4. tammikuuta aloitti Israel laajan maahyökkäyksen Gazan kaistaleelle. 

Palestiinalaisten haave YK:n täysjäsenyydestä

YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon on kerta toisensa jälkeen vaatinut Israelia pysäyttämään hyökkäykset palestiinalaisalueille välttääkseen enemmät siviilikuolonuhrit. Mutta koska Israel saa yhä tukea Yhdysvalloilta, näyttää mahdottomalta saada aikaan sitova päätöslauselma YK:n turvallisuusneuvostossa, jonka pysyvänä jäsenenä Yhdysvalloilla on veto-oikeus.

Syyskuussa 2011 palestiinalaisten presidentti Mahmoud Abbas jätti YK:n yleiskokoukselle Palestiinan hakemuksen maailmanjärjestön täysjäseneksi. Tähän saakka PLO:lla on ollut tarkkailija-asema YK:n yleiskokouksessa. Jäsenyyshakemusta käsitellyt turvallisuusneuvoston komitea ei kuitenkaan päässyt yksimielisyyteen asiasta. Sen sijaan YK:n taide-, kulttuuri- ja tiedejärjestö UNESCO hyväksyi syksyn 2011 yleiskokouksessaan Palestiinan täysjäsenekseen. Tämän seurauksena Yhdysvallat jäädytti rahoituksensa järjestölle. Suomi äänesti UNESCOn yleiskokouksessa Palestiinan täysjäsenyyden puolesta, sen sijaan Ruotsi äänesti jäsenyyttä vastaan.